maanantai 26. lokakuuta 2009

Viides

Seisoimme siis kadulla. Jalkakäytävällä jolla ihmiset kulkivat ohitsemme kiireisinä kuka matkalla minnekin. Me olimme siinä kuin ulkopuoliset, jostain muualta tulleet, olimme kuin pudonneet siihen jostain toisesta ulottuvuudesta. Erotuimme joukosta, olimme erilaisia ja kaikki ohikulkijatkin huomasivat sen. En tiedä kauanko olimme siinä, mutta jossain vaiheessa ymmärsimme molemmat että meidän on tehtävä jotain. Meidän on lähdettävä, mentävä pois tästä ja selvitettävä tämä asia itsellemme ja tosillemme ennen kuin on liian myöhäistä. Itse asiassa on väärin sanoa liian myöhäistä, mutta kuitenkin meitä molempia painoi asia joka meidän oli selvitettävä yhdessä niin itsellemme kuin tosillemmekin. Lähdimme, kävelimme pois.

Tulimme siihen samaiseen huoneeseen josta kaikki alkoi, jos alkoi, jos mitään alkua voidaan sanan varsinaisessa merkityksessä olettaa olevan olemassakaan, sillä kaikki oli jo olemassa ennen meitä, meistä vain tuli osallisia siitä sirkuksen, tarinoiden ja erinäisten tapahtumien kautta. Riisuin taas kengät niin kuin silloin kerran. Kumarrun ja nousun ylös ja hän oli siinä niin kuin silloin kerran. Suutelimme hätäisesti, hiukan hermostuneesti, mutta tunne välillämme oli lämmin ja rakastava. Tässä vaiheessa tarinaa kirjoitan ensimmäistä kertaa sanan rakastava, eli meitä yhdisti siis rakkaus. Nyt se oli ilmeistä vaikkei siitä sanan varsinaisessa merkityksessä ollut koskaan puhuttu eikä asiantilaa oltu tuotu mitenkään korostuneesti esiin. Rakkaus oli se kollektiivisen alitajunnan lähde, tunne, josta olimme ammentaneet kaiken. Olimme päässeet osalliseksi jostain meitä suuremmasta joka muutti niin meitä kuin meidän suhtautumistamme toisiimme. Siinä vaiheessa sain vihdoin jonkinlaisen järjellisen lauseen muodostettua ja sanoin sen hänelle: "Tiedätkö, minä rakastan sinua. Olen rakastanut sinua aina, jo ennen kuin edes kohtasimme. Minusta tuntuu siltä että olen rakastanut sinua aina mutta nyt vasta voin olla täysin varma siitä. Ymmärrätkö mitä tarkoitan? Tätä on niin vaikeaa selittää, tätä ei voi selittää. Ei rakkautta voi eikä pidäkään selittää. Se on". Hän katsoi minua pitkään syvälle silmiin. Ensin olin hiukan huolestunut, sillä hän oli hyvin vakava. Sitten hymy hiipi hänen kasvoilleen, silmiin ja huulille, hän katsoi minua kirkkailla sokaisevan kauniilla silmillään sanoen: "Aivan, niin se on. Ei rakkautta voi eikä pidä selittää, se on. Tuntuu turhalta sanoa sitä, koska sinä tiedät sen jo. Minä rakasta sinua". Tuntui kuin kivi olisi vierähtänyt sydämeltäni, eikä mitään kiveä edes ollut. Tiesimme sen siis molemmat, olimme tietäneet jo kauan. Emme edes tietäneet miten kauan. Yhtäkkiä kaikki muu tuntui turhalta, tuntu turhalta myös se että olin niin paljon miettinyt ja harkinnut. Olin vienyt hänet sirkukseen, lainannut huivin, kertonut tarinoita ja kaikin tavoin yrittänyt miellyttää häntä vaikka kaikki oli ollut itsestään selvää jo heti alusta alkaen. Ja silti se kaikki oli ollut niin tarpeen, tarpeen minulle ja oletan myös että hänelle. Ilman näitä vaiheita emme olisi koskaan päätyneet tähän. Vai olisimmeko. Ehkä, kenties.

Kaikki tuntui nyt selvältä ja silti kaikkein pahin, jos rakkaudessa voi olla jotain pahinta, oli vielä edessäpäin. Hän keitti teen, minä sytytyin kynttilöitä. Tee höyrysi kupeissa ja kynttilät savuttivat hieman, huoneen täytti lämmin väreilevä ilma ja yrttiteen höyry tunkeutui sieraimiin. Aivan kun tuli ja savu, aivan kun väreilevä lämmin ilma aavikon yllä ja kosteat sumupilvet sademetsän yllä. Kaikki oli täydellistä ja hyvin. Jokin suuri ympyrä oli täyttynyt, olimme kiertäneet kehää ja nyt olimme tulleet takaisin alkupisteeseen. Olin onnellinen siitäkin huolimatta että tiesin että edessämme on suuria esteitä ja ponnistuksia, mutta nyt tiesin ettemme tulisi taistelemaan esteitä vastaan yksin ja että ponnistelisimme yhdessä kaikkia vastoinkäymisiä vastaan. Olin varma, minusta tuntui siltä, että mikään ei voisi meitä erottaa. Ei välimatka, ei aika, eikä mikään mahti maailmassa. Sellaista mahtia ei olekaan joka voisi erottaa rakkaat toisistaan. Ihminen on rakentanut muureja, katkonut siltoja ja rakentanut raja-aitoja, mutta silti rakkaus on aina ja kaikkialla viimein vienyt voiton. Näin ajattelin meidänkin voivan voittaa kaikki esteet, eikä mitään varsinaisia esteitä tai ylitsepääsemättömiä asioita välttämättä edes ollut. Oli vain tehtävä valintoja saavuttaakseen päämääränsä.

Se oli pitkästä aikaa viimein yö jonka vietimme yhdessä. Asiat etenivät tuttuun tapaan, mutta jotain entistä herkempää siinä oli. Olimme toisillemme entistäkin tutummat mutta tuleva ero teki meistä nälkäisiä. Halusimme kokea enemmän, muistaa enemmän ja tulla tosillemme ehkä vieläkin enemmän tärkeiksi kuin mitä jo olimme. Jokainen teko tai tekemättä jättäminen voisi kuitenkin olla ehkä viimeinen. Jokainen sana tai sanomatta jäänyt sana voisi niin yhdistää kuin erottaa meitä tulevaisuudessa. Ennen elimme hetkessä, nyt elimme myös jo tulevassa, siinä mitä jää tapahtumatta tai tulee mahdollisesti tapahtumaan. Se minkä muistan on, että siinä yössä oli kyyneleitä toisin kuin missään aikaisemmista. Nyt kun ajattelen sitä jälkeenpäin, on minulle outoa ja tuntematonta se, mikä on se voima, joka saa ihmisen kyynelehtimään niin ilosta kuin surustakin. Niissä kyyneleissä en voinut erottaa selvästi mikä oli iloa ja mikä surua.

Kun hän lähti jäi ympärilleni tyhjyys. Olin yksin vailla mitään kohdetta johon tarrautua. Myös sisälläni oli suuri tyhjä paikka, se jonka hän oli täyttänyt läsnäolollaan. Poissa ollessaankin hän oli ollut läsnä, mutta nyt häntä ei ollut enkä edes tiennyt koska kohtaisimme uudelleen, jos kohtaisimme. Todennäköisesti kohtaisimme jollei kohtalo puuttuisi peliin, mutta koska ja missä oli täysin avointa. Istuin iltaa yksin tyhjyydessä. Kaikki muu oli niin kuin ennenkin, mutta minä en ollut se sama eikä hän ollut läsnä. Hän oli jossain, mutta en tarkkaan voinut tietää missä ja mitä hän teki juuri sillä hetkellä. Tuijotin eteeni näkemättä mitään sillä tuntui kuin silmilläni ei olisi ollut mitään tarkoitusta kun ne eivät levänneet hänessä. Käteni olivat merkityksettömät kun ne eivät vaeltaneet hänen kehollaan. Katseella, hymyllä ja sanoilla ei ollut kohdetta. Eikä käsillä tekemistä, ei keholla merkitystä. Olin hetken kuin tyhjä ihmisen kuori vailla merkitystä. Ja kuitenkin minulla oli merkitys. Se oli odotus ja toive siitä että kohtaamme taas kerran jossain.


Meni aikaa ennen kuin arjesta tuli minulle matkakumppani. Aivan niin kuin ennen aloin taas viihtyä yhdessä itseni kanssa. Keskityin entistä enemmin päivittäisiin rutiineihin, mutta välillä mieleni valtasi mieletön kaipuu. Kaipasin joskus niin etten tiennyt mitä tehdä. Oli joskus täysin poissa tolaltani, kunnes taas tartuin johonkin yksinkertaiseen rutiiniin joka nosti minut takaisin arjen rytmiin. Kirjoitimme pitkiä kirjeitä ja lyhyitä viestejä silloin tällöin. Kuulimme toisistamme lähes päivittäin, mutta se ei riittänyt täyttämään sitä tyhjiötä jonka hän lähtiessään jätti. Tunsin olevani hauras, kuin paperia, jonka tuli voisi polttaa hetkessä savuna ilmaan. Ja silti joskus kun muistelin häntä, luin hänen viestejään, olin hyvin onnellinen ja toiveikas sen suhteen mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Silloin en vielä tiennyt miten suuria muutoksia elämä tuo eteeni. Eivätkä ne muutokset toki koskettaneet yksin minua, ne tulisivat olemaan yhteisiä meille molemmille.

sunnuntai 25. lokakuuta 2009

Neljäs

Kuten niin monta kertaa olen tullut maininneeksi, hän oli erilainen. Kun hän kosketti minua olin kuin tulessa. Hänen hellä ja lämmin kätensä sai ihoni värisemään. Ihoni tuntui olevan kuin kuuma väreilevä ilma. Jos olet katsonut kuuman aavikon yllä väreilevää ilmaa tiedät mitä tarkoitan. Ilma näyttää väreilevän, mutta hänen kätensä ihollani on enemminkin kuin sähköä, virtaa joka etsi ulospääsyä purkautuakseen. Toisinaan lempeänä hetkenä kun tunsin oloni raukeaksi, juuri ennen vaipumista uneen, hänen kosketuksensa oli kuin kostea sumupilvi viidakon yllä. Vaivuin hänen sylissään horroksen kaltaiseen tilaan unen ja valvetilan välimailla. En halunnut nukahtaa, mutta en halunnut herätäkään. Halusin olla, leijua sumupilven tavoin hänen syleilyssään.

Hänellä oli äärettömän kauniit käden. Hennot pitkät sormet ja pehmeä kosketus. Hän poisti kivun ja säryn rasittuneista lihaksistani, rentoutti minut täysin. Ajattelin että hänellä täytyy olla käsillä parantamisen taito tai sitten sellainen taito on ehkä jokaisella meistä, me emme vaan tiedosta sitä emmekä välttämättä edes usko sen olemassaoloon. Se on sääli, sillä jos näin on, me menetämme paljon unohtaessamme käsiemme taidot. Taidokkaasti hän etsi sormillaan ne kohdat minusta jotka kipeimmin kaipasivat hänen kosketustaan. Hän tuntui lukevan minua, oppivan iholtani sen kielen jolla kiireen ja väsymyksen rampauttama kehoni tehdään terveeksi ja onnelliseksi jälleen. Hänen käsissään olin kuin transsissa, jälleen unohdin minulle niin ominaisen rationaalisen ajattelun kyvyn ja minusta tuli arkipäiväiselle itselleni hieman vieras, mutta tunsin itseni täydellisemmäksi ja huomattavan paljon paremmaksi ihmiseksi kuin mitä muutoin olin. En tiedä miten hän sen teki, mutta koin olevani täydellisempi, tasa-arvoisempi ja yhtä hänen kanssaan. Olimme yksi, meitä ei erottanut mikään. Ei kieli, ei kulttuuri, eivät ne erilaiset taustat ja kokemukset joita meillä oli.

Joskus hän kysyi minulta olenko onnellinen. Joskus vastasin vain lyhyesti että olen, mutta joskus kysyin häneltä mitä onni oikeastaan on. Joskus taas saatoin aloittaa filosofoinnin siitä että kun hän kysyy näin, olettaako hän että minä voisin olla onnellinen jos hän ei itse koe olevansa onnellinen ja toisin päin. Jos hän on onnellinen eikö hän silloin voisi olettaa että minäkin olen onnellinen. Tätä pohdintaa jatkui joskus pitkään, emme koskaan olleet erimielisiä, mutta usein löysimme molemmat hyviä vastauksia ilman kysymyksiäkin. Lopulta emme juuri kysyneet mitään, vastasimme vain. Aloimme siis ymmärtää toisiamme sillä tasolla ettei kysymyksiä enää tarvittu, oli vain vastauksia. Joskus saatoimme puhua pitkään, mutta useimmiten puhe lakkasi ja me ymmärsimme toisiamme ilman sanojakin. Kosketus ja katse riittivät kertomaan. Joskus katse oli kysymys ja kosketus vastaus. Joskus ei tarvittu katsettakaan, vain kosketus.

Niinä hetkinä, juuri ennen uneen vaipumista kun tunsin miten hän painautui minua vasten, kun olin jo ummistanut silmäni, tunsin miten onnellinen hymy levisi kasvoilleni. Näin hyvin kauniita unia tai sitten ne eivät olleet unia vaan jotain toista todellisuutta. Tuntui kuin olisin ollut huumattu hänen kosketuksestaan enkä siis vaipunut varsinaiseen uneen ehkä lainkaan. Leijuin, tai leijuimme ehkä kahden, tämä todellisuuden ulkopuolella jossain toisessa ulottuvuudessa. Ajassa ja paikassa jota ei ole merkitty karttaan. Jos joskus yöllä havahduin hereille, tunsin miten hänen kätensä lepäsi kehollani, miten hänen tasainen rauhallinen hengityksensä lämmitti ilman ja varovasti hiukan asentoa vaihtaen painauduin häntä vasten. Joskus, jos oli valoisaa, katselin hetken häntä, silitin ehkä hellästi hänen hiuksiaan tai peittelin hänen paljasta kehoaan ettei hänen tulisi kylmä. Toisinaan hän ei huomannut mitään, joskus hän äännähti hiljaa tai korjasi hiukan asentoaan, mutta koskaan hän ei herännyt. Ehkä hänkin heräsi joskus öisin, vaihtoi asentoa, katseli minua, korjasi peittoa ja silitti päätäni. En tiedä, en herännyt siihen, mutta joskus kuin unen läpi olin tuntevinani hänen läsnäolonsa ja ne pienet eleet.

Aamulla usein heräsin siihen että huoneessa oli liikettä. En avannut silmiäni vaan odotin että hän palaa viereeni. Hän palasi aina, herätti minut hellillä käsillään tai huulilla jotka painautuivat iholleni tai huuliani vasten. Joskus kiusoittelin häntä enkä suostunut avaamaan silmiäni. Hän huomasi hyvin nopeasti että en ole unessa enää. Ilmeeni paljasti minut, hymy huulillani ja vastaus suudelmaan. Me emme pakottaneet toisiamme heräämään tai nousemaan, mutta molemmat tiesivät velvollisuutensa, joten lyhyen leikkisän uneliaan kohtauksen jälkeen meille usein tuli kiire. Ulkoisen todellisuuden paineet ja pakko palata arkitodellisuuteen riuhtaisi meidät pois onnellisesta maailmastamme. Joskus se oli hiukan tuskallistakin, mutta useimmiten suhtauduimme molemmat siihen hyvin asiallisesti tietoisina velvollisuuksistamme. Alakuloisuus tuli sitten myöhemmin kun jouduimme eroon toisistamme ensin tunneiksi ja sitten myöhemmin päiviksi, viikoiksi, jopa kuukausiksi.

Viimeiseen asti vältimme ajattelemasta eroa. Pakkoa olla erillämme pitkiä aikoja. Elimme hetken kerrallaan aina siihen päivään, iltaan ja aamuun jolloin se hetki koitti. Pikkuhiljaa levottomuus valtasi meidät molemmat ja viimein koin jo olevani romahduksen partaalla. Laskin ensin tunteja, sitten minuutteja, lopulta sekunteja ja sitten se hetki koitti. Viimeisen iltana menimme ulos syömään. Halusin ilahduttaa häntä, mutta todellisuudessa olimme jo molemmat niin hermostuneita ettei mikään tavanomainen saanut ajatuksiamme irti tulevasta erosta. Söimme toki, mutta en edes muista mitä. Maistuiko se miltään, todennäköisesti ei. Minulla ei edes ollut nälkä, mutta syöminen kuuluu jokapäiväisiin toimiimme. Olimme suunnitelleet kaiken, mutta kumpikaan ei osannut tai halunnut toteuttaa suunnitelmaa. Hänen piti ostaa jotain, mutta emme menneet edes siihen liikkeeseen. Hänen olisi pitänyt pakata, mutta se sai jäädä viimeiseen hetkeen. Meidän olisi pitänyt keskustella asiallisesti ja järkevästi, mutta puhuimme kaikesta muusta. Vilkuilin kellon vaikka sillä ei juuri sillä hetkellä pitänyt olla mitään merkitystä.

Kävelimme kuin pilvessä pitkin kaupungin katuja. Emme kumpikaan pystyneet muodostamaan yhtään järkevää lausetta. Tokaisimme jotain täysin merkityksetöntä, emme kysyneet mitään, vältimme sitä, sillä emme halunneet vastauksia. Vai oliko se niin, miten se oikeastaan oli. En tiedä. Sitten minut valtasi paniikki. Pysähdyin, hän pysähtyi ja kääntyi puoleeni kysyvä katse silmissään. Tartuin häntä kädestä ja katsoin paniikinomaisen pelästyneesti häntä silmiin. Siinä hetkessä me molemmat kuin putosimme tähän maailmaan. Halusin sanoa jotain, tai itse asiassa olisin halunnut sanoa paljon, mutta sanat takertuivat kurkkuuni. Yritin etsiä ulospääsyä ja vihdoin sain mieleeni muutaman kokonaisen lauseen, mutta en tiennyt mitä sanoa. Siksi sanoin: "en tiedä mitä sanoa" ja hän vastasi: "en minäkään". Tunsin miten suuri kyynel putosi silmäkulmastani poskelle ja vieri hitaasti alas. Hän näki sen ja pyyhki pois kädellään. Sitten tuli toinen ja hän suuteli sen pois. Kun hän painautui minua vasten tunsin miten hänen poskensa kostuivat. Me seisoimme siinä keskellä katua, ihmiset tuijottivat ja me seisoimme siinä sylikkäin itkien.

lauantai 24. lokakuuta 2009

Kolmas

Aluksi tuntui että meille jäi aivan liian vähän aikaa toisillemme. Olimme molemmat kiireisiä ja kiire tuntui erottavan meidät toisistamme kestämättömän pitkiksi ajoiksi. Kyse oli vain tunneista, mutta ne tuntuivat ikuisuuden mittaisilta. Ja sitten kun koitti se hetki että meillä oli aikaa toisillemme tunnit lyhenivät, ne kiisivät ohitsemme kuin huomaamatta. Saatoimme maata vuoteella useita tunteja, annoin sormieni liukua hänen ihollaan, opetin ne muistamaan kehon lämmön, ihon pehmeyden ja yksityiskohdat joista tunnistaisin hänet vaikka täydellisessä pimeydessä tai silmät suljettuina. Emme puhuneet silloin paljoakaan. Puhuin käsilläni hänelle ja samalla opettelin hänen keholtaan hänen kielensä. Nautin suunnattomasti näistä hetkistä joina sain opetella hänen läsnäoloaan ja kertoa hänelle käsieni tarinaa. Luulen että hän nautti myös. Me lepäsimme näin kiireen pois elämästämme niiksi hetkiksi, vaelsimme kuin toiseen ulottuvuuteen josta paluu oli kerta kerran jälkeen tuskallisempaa.

Tunnustelin hänen niskaansa hapuilevin huulin. Ensin siirsin tummat hiussuortuvat sivuun ja kevein sormin haroin tukkaa ja niskan untuvaa. Se oli pehmeää ja kevyttä saatoin tuskin tuntea sen. Niskakuoppa oli kaunis, iho kuulasta ja pehmeää. Joskus kun olin hetken hengittämättä saatoin tuntea hänen sydämensä sykkeen kaulavaltimolla. Iho liikkui keveän tasaisesti ja virtaavan veren lämpö hehkui sen läpi. Halusin saavuttaa saman rytmin, mutta hän oli niin henkeäsalpaavan kaunis että hengästyin. Sydämeni löi yhä lujempaa ja vereni kohina lukitsi korvani kuulemasta mitään muuta. Mitä lähemmäs häntä halusin päästä sitä voimakkaammin oma kehoni teki itseään läsnä olevaksi ja aistini tuntuivat heikkenevän. En kuullut, minun oli suljettava silmäni että voisin säilyttää sormieni tunnon. Käteni alkoivat vapista ja tunsin miten hiki tunkeutui ihohuokosistani pintaan. Olin aivan liian jännittynyt keskittyäkseni yhteen aistiin tai kohteeseen, hänen läsnäolonsa täytti koko tilan sisälläni, tuntui kun en olisi ollut enää olemassa itse tässä ja nyt. Sydämeni lyönnit olivat toki minun, mutta sen kiihkeä syke johtui ulkopuolisista ärsykkeistä. En hallinnut enää itse kehoani, aistejani tai ajatuksiani. Olin ulkopuolinen itselleni, hän täytti minut olemassaolollaan.

Hänen selkänsä kaareutui kauniina eteeni. Eteen taivutetun käden alta paljastui osa kainalokuoppaa ja rintakehän alapuolelta alkoi uuman häikäisevä kaari joka päättyi pehmeästi kohoavaan lantioon. Sormeni aivan kuin leijuivat hänen ihollaan ja tunsin miten kämmenkuoppani alkoi kostua hiestä. Yritin hengittää äänettömästi, mutta sydämeni lyönnit salpasivat sen katkonaiseksi ja keuhkoni eivät tuntuneet saavan tarpeeksi ilmaa. Pelkäsin tukehtuvani tähän kauneuden kokemukseen, mutta halusin jatkaa pyörtymiseen asti. Silmäni alkoivat sumentua, en nähnyt enää selvästi hämärässä. Suljin ne pitkiksi ajoiksi ja näin käsieni kautta sen kaiken kauneuden jota katseeni ei enää kyennyt hahmottamaan. Huuleni kostuivat ja kurkkua kuivasi kun yritin suudelmin laskea hänen selkänikamansa. Matemaattinen lahjakkuuteni osoittautui harhaksi totesin itselleni. Minusta oli tullut kyvytön hahmottamaan aistieni kokemuksia rationaalisesti, joka toki näytti olevan täysin merkityksetöntä. Estetiikassa hahmo ja muoto ovat tärkeämpiä kuin monimutkaiset kaavat ja pilkun tarkka lopputulos. Pääsin irti arkisesta minästäni ja huomasin tulleeni joksikin muuksi. Se ei tuntunut edes menetykseltä, päinvastoin, olin vakuuttunut siitä että tämä tila olisi parempi kuin se entinen. Halusin jäädä tähän tilaan palaamatta enää koskaan takaisin entiseen.

Nämä tuntien mittaiset tutkimusmatkani hänen ihollaan kuluivat nopeasti. Olin yrittänyt painaa mieleeni jokaisen yksityiskohdan, mutta myöhemmin havahduin huomaamaan että en muistanut juuri mitään. Joka kerta aloitin matkan uudelleen alusta, ehkä jokin yksityiskohta jäi mieleeni, mutta joka kerta löysin jotain uutta ja ennen kokematonta. Joka kerta matka oli arvoituksellinen ja uusi enkä koskaan voinut tietää aivan tarkasti mihin se johtaa. Hän ei vaatinut mitään, ei pyytänyt, joten minä sain vaeltaa vapaana ilman esteitä ja rajoja. Olin hyvin onnellinen ja luulen että myös hän oli hyvin onnellinen. Ainakin juuri sillä hetkellä.

Kun hän kääntyi ja katsoi minuun tunsin miten hänen silmänsä polttivat ihollani. Tuntui kuin olisimme nähneet toistemme läpi. Kun katsoin häntä silmiin on kuin olisi nähnyt niiden taakse jonnekin sisäiseen yksityisyyteen joka yleensä oli muilta suljettua aluetta. Näin sinne, mutta en nähnyt mitään, sillä hän sokaisi minut valtavalla voimallaan joka tuntui lävistävän minut ja tunkeutuvan sisääni. Voima täytti minut ja hengästynyt kehoni tuntui syttyvän elämään ilman hengitystä ja ilman ravintoa. Tunsin itseni nälkäiseksi, mutta sitä nälkää ei voinut poistaa ravinnolla, siihen tarvittiin hän ja hänen läsnäolonsa.


Kun joskus näin hänet kaukaa lähestymässä minua hän näytti erottuvan muusta joukosta, olevan kuin toisessa ulottuvuudessa muihin nähden. Ihmisvilinässä hän oli muille vain yksi heistä, mutta minä en nähnyt muita, näin vain hänet. Joskus hän saattoi kadun vilinässä jäädä hetkeksi jonkun hahmon taa, mutta minä tiesin tarkalleen missä hän on ja aavistin mistä hän putkahtaisi seuraavaksi esiin. Ja kun hän tuli lähemmäs tunsin jonkinlaisen lämpimän aallon lähestyvän minua. Siinä vaiheessa kun katseemme kohtasivat, kaukaakin, jonkinlainen valonsäde tai sädekehä erotti hänet muista. Näin ensin vain hänen katseensa, tummat silmänsä ja sitten iloiset naurunrypyt silmäkulmissaan. Sen jälkeen hymy nousi hänen huulilleen, paljasti valkoisen hammasrivistön ja lopulta hahmotin jo hänen koko kehonsa ja tervehdykseen heilahtavan käden. Hän ei juurikaan nostanut kättään, se vain heilahti iloisesti sivulle. Sormet suoristuivat rennosti ja käsi palasi luonnollista tietään takaisin alkuperäiseen asentoon. Hänen katseensa, ilmeensä ja kehonsa kieli viestitti minulle hänen valovoimaisen ylhäisyytensä saapumisesta. Nämä hetket muistan hyvin, sillä ne olivat täynnä odotusta ja toiveita. Ne hetket kun olimme lähekkäin läsnä toisillemme eivät kuitenkaan jääneet muistiini niin selkeinä. Miksi, sitä mietin usein. Miksi juuri ne hetket jotka kaikkein tarkimmin haluaisin muistaa ovat unohtuneet. Siis ainakin osin unohtuneet. Ne ovat juuri niitä hetkiä joita kaipaan eniten ja juuri niistä hetkistä minulla on kaikkein hauraimmat muistikuvat. Onko niin että ihminen haluaa unohtaa voidakseen kaivata ja kun kaipaa haluaa kokea saman yhä uudelleen ja uudelleen.

Toinen

Olimme siis kohdanneet, tulleet toisillemme tutuiksi. Meitä yhdisti kokemus ja tarina jollaista emme olleet tienneet olevan olemassakaan. Se mitä sydän viestii voi muuttaa niin sinun kuin myös hänen elämänsä, ainakin hetkeksi, mutta joskus myös kokonaan. Sirkus antoi meille mahdollisuuden alkukantisen rytmin ja taiteen muodon kautta löytää jokin yhteys siitä huolimatta että tulimme molemmat kaukaa, aivan kun eri ulottuvuuksista. Meitä yhdisti jokin, joka ei ollut tässä ja nyt, vaan joka tuli jostain kaukaa menneisyydestä. Sieltä missä tuli ja savu muuttuivat rummuiksi. Missä sanoma muuttui sydämen rytmien mukaiseksi viestiksi joka yhdisti ihmiskunnan yhdeksi suureksi kokonaisuudeksi. Tai sitten ei, ehkä kaikki on vain kuvitelmaa siitä mitä on ollut ja mitä tulee olemaan.

Joka tapauksessa me löysimme jotain jo kauan sitten kadonnutta, mutta jotain joka on ollut olemassa aina ja ikuisesti. Itse asiassa se on asia, joka ei ehkä katoa koskaan, tai jos katoaa, silloin katoaa koko ihmiskunta ja sen pitkä historia. Asia ei ehkä ollut kadonnut, mutta meille se oli outo ja tuntematon siitä syystä että tulimme kaukaa eikä meillä ollut yhteistä tietä. Löysimme tien ja meille annettiin mahdollisuus kulkea sitä. Yhdessä tai erikseen, käsikädessä tai kaukana toisistamme. Tuntemattomina tai läheisinä ystävinä, ihmisinä jotka voivat tukea toistaan ja tukeutua tosiinsa tapahtuipa mitä tahansa.

En tullut kertoneeksi sitä, että kun astuimme huoneeseen, hän sanoi minulle että olen pitkä, joten otin kengät pois jalastani. Siinä vaiheessa kun olin kumartunut riisumaan kenkiäni ja nousin siitä ylös, näin miten hän katsoi minua. Ei niin kuin vierasta, vaan niin kuin tuttua ja läheistä, jotakuta joka on yhtä hänen kanssaan. Niin katseemme yhtyivät erottamattomasti aina siihen hetkeen kun suljimme silmämme ja huulemme painautuivat toisiaan vasten. En osaa sanoin kuvata sitä lämpöä ja hellyyttä jonka saatoin tuntea hänen kosketuksessaan. Olin tulessa vailla savua. Sydämeni hakkasi kuin rumpu. Siitä se ehkä alkoi, tai sitten se alkoi jo aikaisemmin, tai oli ollut olemassa aina. Se mikä meitä yhdisti sillä hetkellä oli ollut olemassa aina aikojen alusta, me tulimme tuntemaan sen nyt. Tässä hetkessä ja siitä lähtien.

Niin kuin olin ajatellut, hän oli erilainen. Jo heti ensi hetkestä tiesin sen, mutta kesti jonkin aikaa todeta asia todeksi. En voi sano että olisimme edenneet hitaasti, me etenimme juuri niin nopeasti kuin asiat etenivät. Ja kaikkeen tähän toki vaikutti se, että vietimme pitkän illan sirkuksessa, kävelimme hitaasti, joimme teetä ja kaikki ne asiat jotka kietoutuivat niin huviin, tarinoihin kuin tapahtumiin niin edistivät kuin estivät tapahtumien kulkua. Edistivät siksi, että meille jäi aikaa tutustua ja aivan kuin harkita. Estivät siksi, että me kulutimme aikaa ja harkitsimme, jos siis harkitsimme. Ehkä me vain odotimme täyttymystä tapahtuvaksi. Näin joka tapauksessa kävi halusimme tai emme. Ja toki me halusimme, sillä emmehän me kumpikaan kieltäytyneet ja yrittäneet estää tapahtunut tapahtuvaksi. Sirkus teki meistä toisillemme vielä enemmän tärkeät, kuin mitä olimme ehkä olleet jo mielikuvissamme. Se oli historia joka yhdisti meidät niin taiteen, mielikuvien kuin kokemuksen kautta. Olimme yhtä jo silloin, mutta tavallaan kuin halusimme varmistaa että se mikä on, on totta.

Yksi suudelma ei vielä kerro mitään. Suudelma voi olla ystävyyden osoitus, jäähyväisten merkki tai intohimoisen rakkauden tunnusmerkki. Emme tienneet, kun painoimme huulemme toisiaan vasten, mitä se on, mutta toki tarinan jatko tulee kertomaan sen merkityksen. Hänen huulensa olivat kuumat, suorastaan tuliset ja himoittavat. Voin melkein tuntea veren pauhun hänen kehossaan, suonissa pulppuavan elämän lähteen joka etsii kohdetta purkautuakseen. Hän oli kuuma, hän oli tuli ilman savua. Ja melkein voin uskoa tunteneeni miten hänen sydämensä rumpu soi kutsuvaa säveltään minulle. En tiedä oliko se totta vai kuvittelinko vain, mutta tulevaisuus tuli sen todistamaan. Sinä kuumana yönä keskellä pohjoista koleutta kohtasi kaksi sydäntä joiden läpi virtaavan veren pauhu oli kuin kosken kohinaa vailla patoja ja esteitä. Hän oli erilainen, minä tiesin sen. Mutta olinko minä sellainen, jota hän oli odottanut, mitä hän oli minusta kuvitellut.

Jokaista tummaa ja koleaa yötä seuraa aamu ja sarastus. Emme nähneet auringon nousevan sillä meillä oli kiireemme, elimme maailmassa jossa ihmisellä ei ole aikaa henkilökohtaisen kokemuksen täydellisyyteen vaan on joku muu voima joka ajaa ja pakottaa hänet aikatauluihin ja järjestelyihin jotka estävät henkilökohtaisen kokemuksen täyttymyksen. Mutta siitä kaikesta huolimatta olimme saavuttaneet jotain, löytäneet sen polun pään joka johti meidät tielle joka vei johonkin kauemmas missä olimme olleet aiemmin.

Sarastus ei johtanut meitä eroon, päinvastoin jatkoimme samaan suuntaan. Se oli ilmeistä, mutta syy siihen oli toinen kuin tapahtumat jotka johtivat meidät tähän tulevaisuuden tilaan joka oli edelleen arvoitus, mutta ilmeinen. Tulisimme jatkamaan jotain, jota emme vielä kumpikaan tunteneet, jotain joka johtaisi meidät johonkin uuteen ja ennen kokemattomaan. Emme tienneet kun läksimme silloin ja kuka palata vois. Voi kuinka totta tästä kaikesta tuleekaan tulemaan ja minä vain lasken leikkiä asioilla jotka todellisuudessa muuttavat kaiken, kaiken sen jonka olen kokenut ja jonka tulen kokemaan, vielä tietämättä sitä.

Hän oli pehmeä ja hellä. Enemmän kuin kukaan muu, jos uskallan sanoa niin. En tiedä mikä saa minut sanomaan tai ajattelemaan niin, sillä hänhän on kuitenkin vain ihminen, mutta hän on erilainen. Hän tulee lähelleni kuin varjo joka kuuluu minuun, kuin vaate joka minun tulee pukea, kuin ajatus joka on minun. Hän ei ole vieras, ei ulkopuolinen, hän on osa minua niin kuin ajatukseni, vaatteeni tai varjoni. Olen ymmälläni, sillä saan enemmän kuin osaan odottaa tai pyytää. Saan enemmän kuin mitä osakseni kuuluu tulla, minä en ole ansainnut tätä kaikkea ja se tekee minusta hauraan ja levottoman. Niin epätodellista ja kuitenkin totta, niin todellista ja kuitenkin epäilen sen olevan totta.


Ihmisellä on taipumus etsiä vastauksia esittämättä kysymyksiä. Kysymyksen esittäminen tekee asiasta liian ilmeisen ja sen asetanta johdattelee vastaukseen antaen sille sen luonteen. Ilman kysymystä vastaus voi olla mitä tahansa, vapaasti muotoiltu, aiheesta riippumaton tai kysymyksiä herättävä. Etsin vastausta ilman kysymyksiä ja se annettiin minulle. Huomasin olevani hyvin vapautunut ja onnellinen, mikään ei tuntunut rajoittavan minua. Annoin tarinoiden kulkea kauttani ja halusin tulla osaksi niitä.

perjantai 23. lokakuuta 2009

Ensimmäinen

Takassa palaa tuli, mietin miten kertoisin tästä. Mistä aloittaisin ja onko tarinani tarua vai totta. Aikanaan luin runon, kreikkalaisen runoilijan kirjoittaman, jossa käsiteltiin kieltäytymistä ja sanaa ei. Runon nimi taisi jopa olla lyhyesti ja ytimekkäästi ei. Siinä oli kohta joka meni suurin piirtein näin: "se joka sanoo ei, sanoo sen vakaumuksensa tunnossa. Epääjä ei kadu vaikka se ei, se oikeakin, painaa häntä hänen elämänsä loppuun saakka." En tiedä, olisiko tarinani ollut totta jos en olisi sanonut ...

Kun ihminen alkoi viestittää tapahtumia ja tuntojaan hän käytti ensin tulta. Tulet kertoivat saapuvasta vihollisesta, tai vain jostakusta saapuvasta, sillä ethän voi tietää onko hän vihollinen tai ystävä ennen kuin olet kohdannut hänet silmästä silmään, kädestä käteen, suudelmasta suudelmaan tai miekasta miekkaan. Intiaaneilla, siis ainakin intiaaneilla, oli käytössään savumerkit. Niiden lähettämiseen toki tarvittiin tulta, mutta niillä voitiin jo savupilvien koon, muodon ja tiheyden mukaan viestittää oliko tulija ystävä vai vihollinen. Oliko edessä kenties jotain muuta, uusia tuulia tai tulevia tapahtumia. Tulta voi käyttää lähinnä pimeään aikaan eli öisin ja savua valoisaan aikaan eli päivisin. Sateella tuli syttyy hitaasti ja savu nousee ehkä paksumpana mutta hitaammin. Nämä olivat siis hyvin alkeellisia viestintämuotoja ja ympäristö ja sääolosuhteiden mukaan käytettävissä.

Sitten tuli rumpu. Rummun voi toki polttaa, se lämmittää hetken, saat aikaan tulen ja savua, mutta sen jälkeen jää vain hiljaisuus. Rummulla voit viestittää niin öin kuin päivin. Tuulen suunta ja sää muuttaa viestiä, mutta rumpu on käytännöllisempi ja antaa enemmän vaihtoehtoja viestiä erilaisia asioita.


Päätin viedä hänet sirkukseen, koska kaupungissa vieraili juuri silloin sirkus. Sirkus on kansainvälinen ja kulttuurista riippumaton taiteen muoto, joten ymmärtämättä kieltä se viestii jotain. Sirkuksessa on niin savua, tulta kuin rumpuja, joten päätin viedä hänet sirkukseen. Akrobatia, tulen nielijät, eläimet ja taidokkaat pellet, niistä koostuu ja niissä peilautuu koko elämän kirjo. Se on siis paras tapa viihdyttää häntä joka tulee kaukaa, puhuu eri kieltä ja on kokemuspohjaltaan erilainen, mutta silti se sama kuin kuka tahansa meistä. Ihmisiä yhdistävät monet asiat, mutta erottavat yhä useammat, mitä alkukantaisempi yhteinen kokemus on sitä enemmän se voi yhdistää erilaisia ihmisiä. Niin ajattelin.

Kun tapasimme ensimmäisen kerran hän teki minuun vaikutuksen. En ymmärtänyt mitä se oli ja ajattelin että tulkitsisin ehkä jotain väärin, mutta nyt ajattelin että ehkä sirkuksen ja sen kokemuksen kautta voisin päästä alkulähteelle ja selvittää kaiken. Hän oli erilainen kuin kaikki ennen tapaamani ihmiset ja minä olin sentään tavannut paljon ihmisiä. Eri kulttuureista ja eri mantereilta. He olivat erilaisia niin luonteeltaan, käytökseltään kuin taustoiltaan, mutta kaikki me olimme ihmisiä, joten jokin alkukantainen meitä edelleen yhdisti. Jotkut olivat rikkaita ja jotkut köyhiä, mutta silti he olivat kaikki samaa sukua ja puuta. Ihmisiä kaikki tyyni.

Hän oli erilainen ja halusin ottaa selvää hänestä. Halusin tietää mikä on totta ja mikä kuvitelmaa, aivan kuin runossa halusin tietää mikä tarkoittaa kyllä ja mikä ei. Jotta voi tehdä valinnan näiden kahden äärimmäisen vaihtoehdon välillä on mentävä äärimmäisyyden äärelle ja minulle se oli sirkus. Sirkus on huvia, mutta se on huvia joka perustuu osin äärimmäiseen totuuteen ja osin vilpilliseen taikaan. Sen oivaltaminen ja totuuden löytäminen siitä voi johtaa totuuteen jota ei arkipäivän elämässä ehkä koskaan kohtaa. En tiedä olenko oikeassa, mutta asiasta on otettava selvää ja nyt on sen aika.

Suunnittelin kaiken tarkkaan, oli lokakuu ja kylmä aika. Sirkus on teltassa ja siellä tulee syksyllä kylmä, joten otin sen huomioon. Päätin pukea ylleni hiukan ylimääräistä sillä aavistin että hänelle tulisi kylmä ja silloin voisin antaa hänelle jotain lämmintä päälleen. Sen lämpimän täytyy olla jotain henkilökohtaista, jotain sellaista joka ei näytä suunnitetulta ja tekee häneen vaikutuksen pelkällä arkipäiväisyydellään. Siihen täytyy liittyä myös jokin sanoma joka tekee häneen vaikutuksen, saa hänet miettimään ja ehkä hiukan kiinnostumaan sinusta ja siitä kuka olet, mistä tulet ja mitä mielessäsi liikkuu. Tällainen suunnitelmallisuus voi tuntua suorastaa rikolliselta, mutta jos sen tarkoitus on pelkästään hyvä katson että se on sallittua.

Valitsi kaulahuivin. Sellaisen lämpimän ja arkisen, tai ei niin arkisen, mutta kuitenkin sellaisen jota itse käytän myös arkisin. Liinaan liittyy myös tarina jonka voin kertoa jos hän kysyy sitä, joten siitä on myös tarinan juureksi. Mutta jos hän ei kysy se riittää että saan kietoa sen hänen harteilleen. Liina tuoksuu käyttämälleni parfyymille koska se on vasten kaulaani jolle yleensä laitan pari pisaraa aamuisin, joten siinä on minun ominaishajuni. Hän aistii sen kun liina on hänen kaulallaan, joten jos hän pitää siitä se tekee vaikutuksen, ja jos ei sille ei voi mitään. Riskinsä siis kaikessa, mutta nythän onkin kyse totuuden selvittämisestä eikä todellisuuden luomisesta, jos saan huomauttaa.

Menemme siis sirkukseen. Väliajalle asti kaikki menee hyvin, ohjelmisto on mielenkiintoinen ja meillä on hauskaa, siis ainakin näennäisen hauskaa vaikka temput voivatkin olla vaarallisia, pelottavia ja jopa järkyttäviä toisinaan. Toisinaan voit sääliä eläimiä tai tuntea tuskaa jonkun puolesta, mutta yleensä ihmiset menevät sirkukseen kepeällä mielellä vailla huolia ja murheita, joten todennäköisesti suhtaudumme kaikkeen positiivisin mielin. Jännittävässä kohdassa voimme turvautua toisiimme ja kokea yhteistä pelkoa, iloa tai pettymystä, jos niin käy. Kuitenkin siinä noin väliajan tienoilla, kun ensijännitys laukeaa, hänelle varmasti tulee kylmä. Tai ainakin voin kysyä sitä. Todennäköisesti hän on edes hiukan viluinen, koska en ole varottanut häntä viileydestä ja hän ei ole osannut varautua koleuteen kun istumme pitkään paikoillamme lähes liikkumattomina. Siinä vaiheessa kysyn onko kaikki hyvin ja onko sinun kenties kylmä ja siitä tarinamme alkaa.


Kiedon liinan hänen hartioilleen ja voin jo kuvitella lämpimän hymyn hänen kasvoillaan. Liina sinänsä ei ehkä lämmitä kovin paljon, mutta jo pelkkä kaunis ajatus saa veren kiertämään. Hän ehkä siirtyy vähän lähemmäs, tai sitten minä teen niin, tai kenties molemmat meistä rohkaistuvat lähenemään toisiaan. Läheisyys tuo lämmön tunteen ja viimeistään siinä vaiheessa koleus lakkaa olemasta meidän välillämme. Koska meistä näin tuon liina välityksellä on tavallaan tullut yhtä voimme vapautuneemmin keskustella vähemmän jokapäiväisistä aiheista. Kerron hänelle tarinan, se on tarina tulesta, savusta ja rummusta. Tämä tarina sopii tilanteeseen hyvin koska olemme sirkuksessa ja sirkuksessa on aina niin tulta, savua kuin rumpuja. Väliaika on lyhyt kun mielikuvituksellinen tarina täydentää sirkuksen ohjelmaa, ja jos tarina jääkin kesken ja on hänestä kiinnostava hän varmasti haluaa kuulla sen loppuun myöhemmin. Näin tarina jatkuu ja jos olen taidokas kertoja se jää joka kerta hiukan kesken ja joudumme jatkamaan sitä myöhemmin.

Väliajan jälkeen tulee yleensä sirkuksen huippunumero, vai tuleeko. Jos ei tule on se joka tapauksessa jännittävä ja mielenkiintoinen. Kun jännitys tihenee ja lisääntyy tulee meille tarve hivuttautua hiukan lähemmäs toisiamme aivan kuin turvataksemme olomme. Me emme ole yksin, meillä on toisemme ja turva tosissamme. Jos tunnelma jostain syystä latistuisi voisin kuiskata hänen korvaansa kenenkään kuulematta ja kysyä vain yksinkertaisesti: onko kaikki hyvin. Luonnollisesti hän vastaa että on. Ehkä jatkamme jakamalla toisillemme pieniä huomionosoituksia tai sitten vaan keskitymme ohjelmaan, mutta todennäköisesti ainakin luomme katseita jos emme ehkä sano mitään. Katseet puhuvat paljon, enemmän kuin korviin kuiskitut sanat, jotka voidaan niin usein ymmärtää väärin.

Ja sitten ohjelmisto tietysti päättyy. On aika ottaa seuraava askel. Poistumme teltasta, hänellä huivini harteillaan. Koska ulkona on kylmä hän luonnollisesti pitää huivia ja jos hän vaikka tarjoisikin sitä takaisin, kieltäytyisin kohteliaasti. Kävelemme ensin joukon keskellä mutta myöhemmin tiemme erkaantuu pääjoukosta ja jossain vaiheessa kävelemme kahden. Se ei ole mitenkään outoa tai erityistä, sillä näin käy kaikille lähteville, mutta jotkut lähtevät yksin, me lähdemme kahden. Koska matka ei ole pitkä, kävelemme, ja koska matka ei ole pitkä ei meillä ole erityistä kiirettäkään. Hitaasti valumme kohti määränpäätä, ehkä poikkeamme hiukan suorimmalta tieltä, mutta etenemme kuitenkin määrätietoisesti. Sitten tulee se hetki kun meidän pitäisi erota. Hiukan ennen sitä pysähdymme, ehkä katselemme ympärillemme ja keskustelemme rakennuksista, monumenteista, puiston puista tai taivaan tähdistä. Se riippuu aivan siitä mitä juuri sillä hetkellä sattuu kohdallemme osumaan. Askeleet käyvät verkkaisemmiksi ja puheen tauot pitenevät. Kun tulemme ovelle saattaa hän olla unohtanut että hänellä on lainaamani huivi, tai sitten hän ottaa sen hartioiltaan. Jos hän ottaa sen voin kertoa siitä tarinan, mikä huivi se on ja mistä, tai sitten ei. Jos hän taas unohtaa sen hän huomaa sen hyvin pian ja haluaa palauttaa sen. Mutta näin ei luonnollisestikaan käy koska kertomukseni tulesta, savusta ja rummusta jäi sirkuksessa kesken, ehdotan että kerron sen loppuun ennen kuin eroamme.


Me siis menemme sisään lämpöisiin huoneisiin, riisumme päällysvaatteet ja istahdamme jatkamaan tarinan loppuun. Koska ulkona oli viileää päätämme juoda kupilliset kuumaa teetä. Teestä taas syntyy uusi puheenaihe, mitä lajia ja miten valmistettuna. Haudutettuna kannussa vai viilennettynä lasissa. Tuleeko sokeria, sitruunaa vai kenties jotain yrttejä. Miten tee perinteisesti kuuluu valmistaa ja miten se tulee nauttia. Mikä on oikea lämpötila ja vahvuusaste. Ja sitten tietysti se mistä teestä pidämme eniten, miten makumme poikkeavat jos poikkeavat ja onko jokin erityinen teelaatu jota emme ole vielä maistaneet ja miltä se mahtaisi maistua nyt. Tässä ja nyt. Mikä on eksoottisin paikka jossa olet juonut teetä, mikä eksoottisin paikka jossa viljellään teetä ja mikä eksoottisin laji jota olet maistanut tai sitten et. Teehen liittyy paljon perinteitä ja tapoja joista voimme kertoa toisillemme joko kokemuksia tai vain tietoja ja mahdollisia oletuksia, jos nimittäin emme tiedä. Aina toinen tietää jotain mitä toinen ei tiedä ja lopulta keskustelumme teestä ohittaa alkuperäisen tarinan joka jää edelleen odottamaan jatkoa ja loppuaan.

Tunnemme miten lämmin juoma lämmittää kehomme ja illan koleudesta viileät kädet lämpenevät kupin posliinipinnasta. Höyry tunkeutuu sieraimiin ja hyväilee kasvoja. Aromit avaavat aistimme ja koemme huoneen hämärän tunnelman niin tämän hetken kuin tarinoidemme kautta. Huone muuttaa muotoaan ja voimme kuvitella sen teehuoneeksi jossain kaukaisessa maassa, paikassa jossa kumpikaan ei ehkä ole vielä käynyt, mutta on haaveillut siitä. Tai sitten voimme muistella menneitä aikoja ja paikkoja, kertoa niistä toisillemme muistoja kuin uusia tarinoita joita emme vielä koskaan ole kertoneet kellekään. Kun tee viilenee ja kupit tyhjenevät tulee hetken hiljaisuus, seuraavan hetken odotus, kellon viisari liikahtaa hitaasti seuraavan tunnin kohdalle ja meidät valtaa levoton odotus. Siihen hetkeen jos johonkin sopii jatkaa alkuperäistä tarinaa joka jäi kesken. Luonnollisesti on jo myöhä ja se tekee meistä molemmat ehkä hiukan levottomiksi, mutta tarinaa ei voi jättää keskenkään koska se odottaa jännittyneenä jatkoaan.

Sirkuksessa siis kerroin alun, eli miten tuli oli ensimmäinen, savu toinen ja rumpu kolmas. Koska istumme vierekkäin se antaa minulle mahdollisuuden tarttua häntä kädestä, asettaa se hänen sydämelleen ja osoittaa että rumpu on tavallaan kuin sydän. Tunnet sen lyönnit, miten se rummuttaa ja viestittää mitä sielullasi on sinulle kerrottavaa. Ehkä rumpu keksittiin juuri siksi että sydän rummuttaa yksilöllistä sanomaa sinulle ja minulle, joten tämä samainen rytmi voi siis toimia myös viestinnän välineenä. Jokaisella on sydän ja jokaisella sydämellä on viestinsä kerrottavanaan. Rumpu siis mahdollisti viestinnän laajentamisen sisäisestä mikrokosmisesta viestinnästä makrokosmiseen ihmisten ja yhteisöjen väliseen viestintään. Ja kun pidän häntä kädestä, pidän hänen kättään hänen sydämensä päällä, hän tietää mitä hänen sydämensä viestittää hänelle ja hänen silmissään minä voin lukea sen mitä se sanoo hänelle ja miten hän sen sanoman tulkitsee. Niinkö yksinkertaista se on. Vain tarina ja käsi sydämellä. Käsi kädessä ja käsi sydämellä. Niin yksinkertaista se on.

Siinä vaiheessa yö on kääntymässä jo aamuun. Ennen sarastusta olemme saaneet tarinan tähän vaiheeseen, mutta se ei vielä tarkoita sitä että tarina on loppu. Ei tästä se vasta alkaa. Tai sitten se on jo kokonaan toinen tarina. Kuka tietää mitä sen on, sen asian selvittämiseen voidaan joskus tarvita kokonainen elämä tai kaksi.