Kahdestoista

Eräänä iltana oveeni koputettiin. Se oli siis koputus, ei ovikello. Sen enempää ajattelematta asiaa ja kiinnittämättä siihen huomiota kävelin ovelle ja avasin sen. Ovella oli vieras outo mies pukeutuneena hyvin siistiin tummaan pukuun. Tuijotin häntä näkemättä mitään, hän oli kuin kuka tahansa mutta jokin hänestä teki erikoisen. Mies kysyi kuka olen ja pyysi saada tulla sisään. Hänellä oli viesti minulle. Kysymättä mitään avasin oven ja mies tuli eteiseen. Hän kysyi voisimmeko istua ja menimme siis keittiöön pöydän ääreen. Mies istuutui minua vastapäätä ja kaivoi taskustaan kirjeen, ojensi sen minulle sanaakaan sanomatta. Otin kirjeen ja tuijotin sitä hetken kunnes avasin sen. Kirjettä ei ollut liimattu kiinni ja sisällä oli vain yksi kahdesti taiteltu liuska. Sivu oli käsin täyteen kirjoitettu, tuttua käsialaa ja alla allekirjoitus jonka tunsin. Luin kirjeen kahteen kertaan hyvin tarkkaan, ensin en oikein ymmärtänyt mistä oli kysymys ja sitten kun asia alkoi avautua minulle tunsin miten sydämeni alkoi hakata lujempaa ja käteni hikosivat. Vedin syvään henkeä, sillä minua ahdisti hiukan, katsoin vastapäätä istuvaa vierasta silmiin ja kysyin mitä minun pitäisi tehdä. Mies ei vastannut kysymykseen, mutta kaivoi taskustaan passin, lentolipun ja muutamia muita papereita. Hän ojensi ne minulle. Avasin passin, siinä oli minun kuvani mutta henkilötiedot olivat jonkun muun. Selasin passia, se oli tyhjä, ei leimoja. Jokin viisumintapainen taisi olla leimattuna yhdelle sivuista, mutta muuta siinä ei ollut. Tuijotin asiakirjaa kuin unessa tajuamatta sen merkitystä. Istuin siinä tovin käsittämättä täysin mistä tässä on kysymys. Sitten katsoin vielä kirjettä, tapailin siitä muutamaa sanaa ja lausetta ajattelematta mitään. Tämä kaikki oli hyvin outoa, tämä ei ollut todellista eikä tällaista luonnollisestikaan voi tapahtua normaali elämässä, joten tämän täytyy olla joko unta tai pilaa. Mies vastapäätä liikahti hiukan levottomasti, kumartui minuun päin ja katsoi minua terävästi silmiin. Kysyin mitä minun pitäisi tehdä. Hän ei vastannut kysymykseen vaan sanoi että minun pitää pakata vain vähän ja tarpeellista, auto odottaa jo. Nojasin käteeni ja tuijotin hetken ikkunasta ulos. Siellä oli pimeää, tiesin että siellä on kovin kylmää ja pimeää, ja että täällä minulla ei ole mitään eikä minulla siis ole mitään menetettävää tein mitä tahansa. Nousin ylös, hain laukun ja aloin pakata. Vain tarpeellista, mitä se on. Ajatukseni eivät kulkeneet, niitä ei ollut. Oli hyvin tarkkaa etten ottaisi mukaani mitään joka viittaa henkilöllisyyteeni sillä minulla oli nyt uusi passi. Ja mikä on tarpeellista ihmiselle jolla ei ole enää mitään muuta kuin menetyksensä murheet. En halunnut pakata mitään mikä muistuttaisi menetyksestä, enkä mitään mikä muistuttaisi tästä itsesääliin käpertyneestä elämästäni. Olin halunnut paeta todellisuutta kauan ja nyt minulle oli tullut tilaisuus, mutta tilanne oli täysin käsittämätön ja outo. Tässä ei ole mitään järkeä tämä ei mahdu minun ajatusmaailmaani mitenkään, koska rationaalisesti järjestäytyneessä maailmassani ei ollut sijaa tällaisille ajatuksille saati näin toden tuntuisille oudoille tapahtumille. Kun laukku oli pakattu mies otti sen. Huomain hämmästyksekseni että emme olleet kahden sillä eteisessä oli myös joku muu. En ollut edes huomannut häntä kun päästin miehen sisään. Menimme ovesta ulos ja kadulle jossa seisoi musta auto. Istuin autoon ja ovi lyötiin kiinni. Kun auto lähti katsoin taakseni, ikkunassani paloi vielä valo, se oli unohtunut päälle. Sähkölaskukin oli jäänyt maksamatta, joten valo ei palaisi kauaa ennen kuin se sammuisi.

Kaikki oli järjestetty hyvin tarkkaan ja minulle annettiin selkeät ohjeet miten toimia. Lentokentällä tapasin saattajan, sillä siksi häntä kutsuttiin. Menimme yhdessä läpi turvatarkastuksen ja hän seurasi minua kaikkialle, jopa vessaan. Olin kuin unessa, minun ei tulisi olla täällä ja olin kuitenkin, olin lähtenyt mukaan johonkin leikkiin tai peliin joka ei ollut todellisuutta. Tai ei ainakaan sitä todellisuutta jota olin elänyt. Koneessa istuimme vierekkäin, hän otti minulta kaikki paperit, myös kirjeen, jota en olisi halunnut hänelle antaa, mutta hän otti sen kuitenkin. Olin hiukan levoton, mutta hän puhui minulle rauhallisesti ja sai minut luottamaan itseensä vaikka en edes tuntenut häntä. Kuka hän oli ja miksi olin täällä hänen kanssaan. Lento lähti ja aloin tajuta että paluuta ei ehkä ole. Ei ole paluuta enää, sillä minulla ei ole mitään todistusaineistoa siitä kuka olen ja mistä tulen, tiedän vain minne olen menossa jos sitäkään. Tiedän vain että olen tässä, nyt ja matkalla kohti tuntematonta määränpäätä. Pyysin kirjettä, mutta saattaja ei antanut sitä. Hän sanoi että saan kaiken sitten kun olemme perillä. Luotin häneen, en halunnut ajatella asiaa sen enempää nyt. Minun oli pakko luottaa, sillä minulla ei ollut mitään muutakaan mahdollisuutta. Olin tässä ja nyt, yksin tämän saattajan kanssa eikä minulla ollut mitään eikä ketään muuta. Nukahdin, olin levoton ja hikoilin sillä kaikki oli niin outoa ja vierasta enkä tiennyt mihin kaikki johtaa. Olin sulkenut oven takanani, jättänyt valon palamamaan, mutta paluuta ei ollut. Herättyäni mietin tekevätkö ihmiset tällaista elämässään, ja jos tekevät niin miksi. Onko todellista että voi jättää taakseen kaiken, sulkea vain oven ja lähteä. Ei sellaista voi tapahtua todellisessa maailmassa, tämän täytyy olla unta. Olen seonnut päästäni, olen tullut nyt elämässäni siihen pisteeseen josta ei enää ole paluuta menneisyyteen. Eli olen tullut hulluksi. Luotin paperilappuun kirjoitettuihin sanoihin ja minut aivan kuin kaapattiin tästä todellisuudesta johonkin jota ei välttämättä ole edes olemassa. Kauhun sekaisin tuntein puristin käsinojaa, saattajani kai huomasi sen, tarttui käteeni ja sanoi että kaikki on hyvin, ei sinun tarvitse olla huolissasi. Kaikki järjestyy. Katsoin häneen, luotin häneen ja halusin uskoa että se on totta mitä hän sanoo vaikka sydämessäni pelkäsin että näin ei ole.

Kone alkoi laskeutua, katselin ympärilleni kuin etsien jotain, mutta en löytänyt mitään kiinnekohtaa omaan todellisuuteeni. Tämä oli todellisuus, mutta minulle vieras. Olin nyt joku muu matkalla jonnekin josta en tiennyt mitään. Tunsin miten lentokoneen siivet vavahtelivat kun renkaat iskeytyivät kiitotiehen. Olin saapunut perille tai ainakin melkein. Saattaja antoi minulle passin ja sanoi että nyt tiemme eroavat. Pyysin kirjettä mutta hän katsoi minuun kysyvästi ja sanoi ettei hänellä ole sitä. Hän sanoi ettemme tapaa enää ja että meidän on jatkettava tästä eri matkaa. Hän kiitti seurasta aivan kuin olisimme vain sattumalta tavanneet, ja niinhän me tapasimmekin, mutta meillä ei siis ollut mitään yhteistä. Hän lähti ja pyysi minua odottamaan hetken ennen kuin lähden. Emme kulkeneet samaa matkaa siis. Lähdin, kävelin koneesta ulos ja heti ulkopuolella oli kaksi virkapukuista jotka pyysivät minulta passia. Kaivoin sen taskustani, vilkuilin ympärilleni nähdäkseen tuttuja kasvoja, mutta en nähnyt ketään, en saattajaa, en ketään jonka olisin voinut tunnistaa. Virkapukuiset ottivat passini ja pyysivät minua seuraamaan. He olivat ilmeettömiä ja asiallisia, toimivat aivan kuin koneet. Olisin halunnut saada edes jonkinlaisen kontaktin johonkuhun, mutta en nähnyt ketään joka olisi ollut vähäänkään kiinnostunut minusta. Kävelimme hallin poikki ovelle jonka takana avautui kapea käytävä. Kävelimme sitä, tuli portaat alas ja sen jälkeen käännyimme vasemmalle. Käytävä jatkui ja jatkui kunnes vihdoin tuli vastaan muita virkapukuisia. Yritin etsiä joukosta tuttuja kasvoja mutta en löytänyt. Tajusin olevani yksin ja hukassa, täällä ei ollut ketään jonka puoleen olisin voinut kääntyä tai kuka olisi kiinnittänyt minuun mitään erityistä huomiota. Olin yksin. Käytävän molemmin puolin oli ovia, ne näyttivät selleiltä, sillä ovia oli tasaisin välimatkoin eikä niissä ollut ikkunaa, vain vahvat lukot. Käytävän päässä minulle avattiin ovia ja osoitettiin siirtymään sisään. Astuin huoneeseen, se oli selli. Olin väsynyt, olin nälkäinen, olin yksin ja kuulin miten ovi takanani sulkeutui. Edessäni ylhäällä oli pieni ikkuna ja vahvat kalterit, kun käännyin takanani oli suljettu ovi ja kuulin miten lukko sulkeutui. En halunnut hengittää, annoin ilman virrata keuhkoistani ulos, minua pyörrytti ja tunsin miten tuska täytti minut. Halusin kuolla, lyyhistyä kylmälle kovalle lattialle ja nukkua pois.

Olin nukahtanut. Heräsin enkä tiennyt miten kauan olin ollut täällä. Katsoin kalterien takaista ikkunaa ja näytti että ulkona on pimeää, jos siitä nyt yleensä edes näki ulos. Olin väsynyt, tunsin itseni epäpuhtaaksi ja nuhruiseksi. Minun oli nälkä ja jano, suu oli kuiva ja tunsin palelevani vaikka huone oli lämmin. En muista milloin oloni olisi ollut näin kurja, edes silloin kun olin yksin kotonani surun murtamana istunut vuorokausitolkulla sohvan nurkassa tai lattialla vain odottaen että jotain tapahtuisi. Että kuulisin jotain, joku tulisi tai saisin edes jonkun vinkin siitä mitä oli tapahtunut. Istuin lattialla, nojasin seinään ja laskin kädet polvilleni. Annoin pääni roikkua polvien välissä. Minun teki mieli itkeä, mutta ensimmäistäkään kyyneltä ei tullut. Olin niin uupunut etten osannut edes surra omaa tilaani. Sitten olin kuulevinani jotain, käytävästä kuului askelia, ne menivät ohi. Kohta kuului taas askelia ja kuulin miten avain työnnettiin lukkoon ja ovi aukesi. En edes nostanut päätäni, mutta näin että käytävässä oli valo ja oven avautuessa sen kirkkaus osui silmiini. Käännyin ja näin taas kaksi virkapukuista. Tällä kertaa, jos muistan oikein, he olivat pukeutuneet erilaiseen univormuun. Toinen heistä tuli sisään, sanoi jotain ja viittoili minua nousemaan ja astumaan ovesta ulos. Nousin vaivalloisesti, minua pyörrytti, ja asuin haparoivin askelin käytävään. Kävelimme käytävää, käännyimme ja edessä oli ovi joka johti ulos. Oven edessä oli auto johon minut ohjattiin ja ajoimme pois. Yritin katsoa taakseni mutta en saanut mitään selvää, silmäni olivat väsyneet ja takana kaikki näytti vain harmaalta suurelta betoniselta massalta. Ajoimme ehkä tunnin, en tiedä, sillä olin menettänyt ajantajuni, mikään ei enää tuntunut miltään. Olin loppu ja halusin vain nukkua, nukkua ja kenties kuolla pois. Tässä maailmassa ei olisi enää mitään minulle. Ei ollut siinä entisessä, eikä näytä olevan tässäkään. Ajoimme kapeita katuja jotka näyttivät olevan ympyrän muotoisia, se kiinnitti huomioni sillä olin tottunut suoriin katuihin ja ruutuasemakaavaan. Sitten auto pysähtyi kaariportin eteen ja ovi avattiin. Virkapukuinen viittoili minua astumaan ulos. Ilma oli hiukan kosteaa, ei kovin lämmintä mutta kuitenkin erilaista mihin olin tottunut. Toinen virkapukuinen otti matkalaukkuni auton perästä ja me kävelimme pimeän kaariportin läpi jonkinlaiselle sisäpihalle. Oli hämärää enkä nähnyt kunnolla mutta pyöreän muotoisen pihamaan reunuksilla oli ovia, joten tämän täyttyy olla jonkinlainen sisäpiha. Kävelimme jonkin matkaa sisäpihan kumisevaa kivetystä ja sitten virkapukuinen kaivoi taskustaan avaimen, työnsi sen lukkoon ja avasin oven. Hän viittoi minua seuraamaan ovesta sisään. Siinä oli ensin käytävän tapainen eteinen ja sitten avautui huone. Huone oli kuin yhdistetty keittiö ja olohuone. Huoneen perällä oli oviaukko jossa roikkui verho eli sen takana avautui vielä toinen huone. Toinen virkapukuisista kantoi laukkuni keskelle lattiaa ja siirtyi takaisin ovelle. Toinen avasi kaapin otti sieltä esiin paketin ja kaivoi taskustaan tulitikut. Hän otti paketista kynttilän, asetti sen pöydällä olevaan jalkaan ja sytytti. Sitten hän poistui ovelle. Kuulin miten ovi sulkeutui ja avain kääntyi lukossa, olin huoneen vanki.

En tiedä missä olin. Huone oli hämärä, pöydällä oli kannu. Siinä oli kai vettä tai jotain juotavaa, painoin huuleni kannun reunaan ja maistoin. Vesi oli virkistävää, mutta lämmintä ja hiukan tunkkaisen makuista. Annoin katseeni kiertää huonetta. Silmiini osui verhon peittämä oviaukko ja vilkaisin sen taakse, siellä oli sänky ja siis makuuhuone tai alkovi. Olin nälkäinen ja väsynyt joten päätin asettua pitkäkseni. Tunsin itseni levottomaksi, mutta väsymys painoi luomeni umpeen ja nukahdin. En tiedä kauanko olin nukkunut, mutta kynttilä paloin vielä joten ehkä tunnin tai kaksi. Ulkoa kuului jotain ääniä, mutta en saanut selvää mitä ja ovi oli lukittu ulkoapäin joten olin täällä vankina enkä päässyt minnekään. Sitten olin kuulevinani askelia, ne lähestyivät. Kuulin miten avain kääntyi lukossa ja ovi avattiin, joku astui sisään eteiseen. Kurkotin hieman ja yritin nähdä verhon raosta mikä tai kuka se oli. Näin vain tumman hahmon eteisessä, mutta en muuta sillä kynttilän valo ei yltänyt sinne asti. Nousin ja raotin verhoa hieman. Joku astui eteisestä huoneeseen ja valoon. Hänellä oli maastopuku ja lippalakki joka oli vedetty alas silmille, joten en voinut nähdä piirteitä. Hahmossa oli jotain tuttua, mutta asu ja peitetyt kasvot olivat arvoitus. Raotin verhoa ja hahmo huomasi liikkeen, se nosti katsettaan minua kohti, mutta ei todennäköisesti nähnyt mitään koska oli varjossa verhon takana. Tunsin miten sydämeni alkoi lyödä lujempaa ja käteni hikosivat. Raotin verhoa enemmän ja astuin askeleen valoa kohti. Hahmo näytti yhä tutummalta ja silmäni alkoivat tottua hämärään valoon. Tulija nosti kätensä tutulla tavalla kaaressa ylös ja tarttui lippaan, työnsi sitä ylöspäin, alta paljastuivat kasvot ja osa pitkistä suortuvista valahti lakin alta esiin. Katsoin kasvoja, mittailin jokaista yksityiskohtaa, näin miten käsi laskeutui alas ja pitkät hoikat sormet ojentuivat valossa. Näin silmät selvästi ja miten kynttilän valo leikki niiden kirkkaudessa. Näin miten naururypyt tulivat esiin silmäkulmissa ja iloinen hymy nousi kasvoille paljastaen huulten takaa valkoisen hammasrivistön.

Se oli Hän.

Yhdestoista

Kun katsoin peiliin en tuntenut itseäni, olin kuihtunut, vain varjo entisestä minästäni. Näky oli musertavaa katseltavaa, käänsin katseeni pois ja kävelin pois, istahdin sohvan nurkkaan. Käperryin siihen sikiöasentoon ja yritin nukkua mutta en saanut unta. Olin horroksen kaltaisessa tilassa ja vaipuneena ajatuksiini. Oliko kaikki kokemani vain unta josta herättyäni en enää osannut suhtautua todellisuuteen sen vaatimalla tavalla. Minusta oli tullut varjo jolla ei ollut todellista minää, ei luonnollista muotoa josta olisin voinut tunnistaa edes itse itseni. Ja kukaan ei enää tunnistanut minua. Jos puhelin soi en vastannut, jos ovikello soi en avannut ja kun posti tipahti luukusta kuulin sen kolahduksen ja miten lehdet kahahtava lattialle, mutta en tehnyt elettäkään ottaakseni selvää mitä tuli ja keneltä. Olin menettänyt täysin kykyni hallita elämää, olla osa sitä ja vaikuttaa siihen ja sen kulkuun. Kaikesta oli tullut minulle yhdentekevää. Oliko päivä tai yö, sillä ei ollut merkitystä sillä jokin minussa oli kuollut eikä sitä saisi henkiin millään tavanomaisella normaalilla operaatiolla. Käperryin itseeni ja hourailin kuin kuumeessa tietämättä mikä on totta ja mikä kuvitelmaa. Aloin uskoa ettei mitään todellisuutta ole olemassakaan, on vain uni josta olen herännyt väärään aikaan ja entistä väsyneempänä. Halusin nukkua tämän väsymyksen pois, mutta en kyennyt, olin menettänyt elämänhallinnan täysin.

Laihduin, vaatteet alkoivat roikkua päälläni. Olin elävä ruumis jossa vielä pihisi jokin henki, mutta se en ollut minä se oli joku muu. Aloin ajatella ja uskoa että mitään ei ole koskaan ehkä tapahtunutkaan, olen vain kuvitellut kaiken ja että nyt kun kuvitelma ja todellisuus ovat sekoittuneet sairaassa mielikuvituksessani minua ei voi pelastaa enää mikään. Mutta joskus kun sytytyin kynttilät ja kaadoin kuppiin höyryävää yrttiteetä tulivat muistot mieleeni niin todellisina että en voinut olla muistamatta. Mitä enemmin muistin sitä todellisemmiksi muistot tulivat, tunsin tuoksuja, olin jopa kuulevinani askelia ja kun havahduin niihin huomasin olleeni unessa. Olin siis kuitenkin nukkunut vaikka en enää hahmottanut selvästi unen ja valvetilan eroa. Joskus selvimpinä hetkinäni kun tuijotin ikkunasta kadulle ymmärsin että kokemani oli totta, en ole voinut kuvitella sitä, sillä sellaiseen ei edes minun mielikuvitukseni pystyisi. Jotkut muistot olivat niin selkeitä että niiden oli täytynyt tapahtua todellisuudessa, sellaista ei voi kuvitella. Usein istuin päivätolkulla sisällä astumatta ulos. Iltaisin tuijotin hetkittäin ikkunasta, mutta yleensä vain istuin käpertyneenä sohvalla. Joskus olin nukahtanut ja heräsin uupuneena ja epätoivoisena uuteen valoisaan aamuun. Olin laiminlyönyt kaiken, sillä millään ei enää ollut merkitystä, olin menettänyt elämänhaluni, en halunnut enää palata sinne mistä olin tullut enkä siihen mitä olin.

Ajattelin joskus että näin ihminen voi kuihtua pois, tehdä hitaan itsemurhan vain vaipumalla horrokseen heräämättä koskaan. Silti minussa paloi vielä liekki joka halusi tulla näkyväksi ja osoittaa että kaikella on jokin tarkoitus. Joskus uskoin siihen, mutta yhä useammin uskoni horjui ja petti. Joinain päivinä, kun olin nukkunut hyvin, olin pirteämpi ja halusin vielä tehdä jotain. Joskus iltahämärissä kävelin autioita katuja ja annoin katseeni harhailla vanhojen talojen fasadeissa, jalkakäytävän kivetyksellä ja porttikongeissa. Kuuntelin askelteni kaikua ja yritin kuulla tulisiko joku, kuulisinko jostain kenties toiset askeleet. Joskus kuulin, mutta yleensä ne olivat kiireiset ja kulkivat ohitseni edes huomaamatta minua. Tuijotin ikkunoita, erityisesti sen erään ravintolan ikkunoita, nähdäkseni sisällä olevat hahmot ja löytääkseni sieltä jotain tuttua, mutta aina kaikki hahmot olivat vieraita ja tuntemattomia. Kiertelin katuja sateessa, sillä silloin sain olla yksin, kukaan muu ei sellaisella säällä liikkunut niillä tienoilla. Joskus rohkaistuin astumaan sisään ravintolan ovesta ja etsin katseellani pöytää. Löysin vain tyhjiä pöytiä tai pöytiä joissa istuin pareja tai ryhmiä. Jotkut olivat äänekkäitä, toiset istuivat hyvin hiljaa. En nähnyt ketään tuttua, edes tarjoilijaa joka olisi kertonut mikä oli kokin onnistunein tänään ja mitä viiniä löytyisi kellarista vielä yksi pullo ennen kuin se vuosikerta loppuisi. Joskus vaelsin koko yön ja aamun sarastaessa palasin kotiin. Käperryin sohvalle ja nukuin pitkälle iltapäivään.

Ystävänikin unohtivat minut pian, sillä en vastannut heidän puheluihinsa enkä avannut ovea, joten ehkä he luulivat minun matkustaneen jonnekin tai sitten ehkä ajattelivat että minulla on seuraa. Ehkä he ajattelivat että olin tarkoituksella jättänyt heidät, niin kuin tavallaan olinkin, olin tarkoituksella jättänyt koko elämäni. Odotin vain sitä että nukahtaisin tästä horroksesta enkä enää heräisi henkiin. Minusta oli tullut zombi omassa elämässäni. Olin ehkä vielä olemassa, mutta minua ei enää ollut olemassa muille. Joskus luin lehtiä ja löysin sieltä sirkuksen ilmoituksen, se oli ainoa joka sai minut vielä hymyilemään itsekseni, kaikki muu oli minun kannaltani täysin turhaa, pelkkiä tyhjiä sanoja ja lauseita joilla ei ollut merkitystä minulle. Kerran hyvin kylmänä iltana kun olin taas lähdössä öiselle kävelyretkelleni käteeni osui huivi. Silmäilin sitä pitkään ja painoin sen vasten kasvojani, olin tuntevinani siinä jonkun tuoksun joka ei ollut minun. Laskostin huivin hellästi ja asetin tyynylleni, huomasin että poskelleni valui kyynel, se sai minut ymmärtämään etten ollut vielä täysin kuollut, minussa oli vielä jotain joka liikuttui. Olin tuntevinani että sydämeni löi hetken hiukan lujempaa, kuin kumea rumpu jonka ääni kiirii läpi synkän yön. Mieleeni muistui menneisyydestä jotain, joka sai minut aivan kuin heräämään hetkeksi. Havahduin, mutta vaivuin taas, suljin oven ja kävelin tummaan yöhön. Sinä yönä satoi muutama hiutale lunta. Kadut olivat mustia ja valkoiset suuret hahtuvat jäivät hetkeksi kivetykselle ennen kuin sulivat pois. Se oli hyvin kaunis näky, en ollut pitkään aikaan nähnyt yössä mitään niin valkoista ja kaunista. Katulyhtyjen valossa hiutaleet loistivat hetkittäin kuin tähdet. Pitkästä aikaa nostin katseeni ylös, sillä yleensä vain seurasin katua, varoen astumasta mihinkään epämääräiseen tai kompastumasta epätasaisella kivetyksellä. Vastaani tuli pariskunta käsikädessä kulkien. He yrittivät saada hiutaleita kiinni huulillaan. Iloisesti nauraen he ohittivat minut. Loin katseeni takaisin kadun kivetykseen ja menin suorinta tietä takaisin ja pois. En halunnut enää palata sille kadulle, enkä millekään niistä. Tähän loppuivat öiset kävelyretkeni.

Kymmenes

Se mitä tämän jälkeen tapahtui oli kuin unta. Moneen päivään, viikkoon tai kuukauteen en tiennyt mitään ajasta tai paikasta. En edes tiedä miten pitkään sitä jatkui. En tiedä mikä vuodenaika tai vuorokaudenaika oli, sillä olin menettänyt ajantajuni ja kykyni hahmottaa tapahtumia ympärilläni. Tunnistin arkipäivät ja pyhät siitä että kaduilla oli enemmän tai vähemmän liikennettä. Kun liikkeet olivat kiinni oli todennäköisesti pyhä ja kun ne olivat auki oli todennäköisesti arki. Välillä oli valoisampaa, joten silloin oli todennäköisesti kevät tai kesä, ja kun oli pimeää oli syksy tai talvi. Jos oli kylmää oli kylmää, minulla ei ollut koskaan lämmin. Maailma ympärilläni jatkoi elämää ja minä olin irrallaan kaikesta. Olin poissaolevana läsnä mutta en tässä ajassa enkä paikassa. Ensin odotin häntä tulevaksi, odotin viestiä ja odotin puhelua, mutta niitä ei kuulunut. Sitten aloin pikkuhiljaa vaipua epätoivoon. Ajattelin mitä hänelle on tapahtunut, sillä aivan varmasti hän olisi ottanut yhteyttä jos se olisi ollut mahdollista. Miksi hän ei siis ilmoittanut itsestään mitään tuntui oudolta. Oliko hänelle tapahtunut jotain vakavaa josta syystä hän ei voi ottaa yhteyttä. Hän kyllä laittaisi edes jonkinlaisen viestin, olisipa sen sanoma sitten myönteinen tai kielteinen tiedän että hän ei jättäisi ilmoittamatta itsestään. Ensin olin toiveikas ja odotin, sitten aloin vaipua epätoivoon enkä enää edes odottanut. Usein iltaisin käperryin kylmiin lakanoihin ja itkin itseni uneen, olin menettämässä elämäni halun eikä millään enää ollut merkitystä.

Ystäväni alkoivat tulla epäluuloisiksi kun en enää halunnut tavata ketään. En enää lähtenyt heidän mukaansa ja jos lähdin oli hiljainen ja iloton. Usein poistuin seurueesta kesken illan ja palasin tyhjään kotiin. Poltin kynttilöitä ja muistelin kaikkea tapahtunutta. Ensin kaikki oli hyvin todellista ja halusin selvittää asiat. Sitten tapahtumista alkoi tulla epätodellisia enkä enää jaksanut ajatella mikä on totta ja mikä kuviteltua. Lopulta ajattelin että ehkä kaikki on vain mielikuvitusta ja unta, olen kuvitellut kaiken eikä mitään ole koskaan todellisuudessa edes tapahtunut. Aika ajoin kuitenkin törmäsin asioihin jotka muistuttivat minua menneestä enkä voinut uskotella itselleni että kokemani todellisuus oli vain mielikuvitusta ja unta. Välillä olin hyvin ahdistunut enkä halunnut uskoa todellisuutta todeksi. Sitten tulin masentuneeksi ja lopulta millään ei enää ollut mitään väliä. Halusin jättää kaiken taakseni ja jatkaa eteenpäin, mutta sekään ei ollut mahdollista sillä muistot olivat niin vahvoina mielessäni etten pystynyt pyyhkimään niitä pois millään tavanomaisella ja arkipäiväisellä. Olin kuin juoksupyörässä, välillä juoksin itseni uuvuksiin ja välillä olin kuin lamaantuneena paikoillani voimatta tehdä elettäkään.

Joskus unessa näin hänet, tunsin hänen kosketuksensa ihollani ja tuoksunsa vuoteellani. Joskus havahduin siihen että hänen suortuvansa kutittivat hengitystäni ja aloin haroa hänen päätään tyynyltä, mutta se oli tyhjä. Unen läpi kuulin joskus hänen naurunsa ja sanat joita hän lausui oudolla kielellään yrittäen opettaa minulle lauseita. Näin unta siitä miten hän tulisi väkijoukosta eteeni, katsoisi minuun ja hymyilisi, mutta kun avasin silmäni oli edessä pimeä tyhjyys. Olin kuulevinani hänen askeleensa ja liikkeensä aamuvarhaisella, joskus sieraimiini tunkeutui tuoksuja keittiöstä juuri ennen heräämistäni. Mutta kun avasin silmäni oli huone tyhjä eikä hänestä jälkeäkään. Kun suljin silmäni ja ajattelin häntä palautuivat mieleeni muistot hänestä. Olemus, liikkeet ja valovoimaisuus joka veti minua puoleensa jo kaukaa. Ja miten olisin halunnutkaan painaa pääni hänen niskakuoppaansa, suudelmin laskea selän nikaman yksi kerrallaan, antaa sormieni vaeltaa hänen pehmeällä ihollaan, painautua häntä vasten ja nukkua pitkälle aamuun heräten sälekaihtimien takaa pilkistävien auringonsäteitten lämpöön. Vain unessa voin enää tuntea hänen läsnäolonsa, mutta valveilla olin yksin. En halunnut herätä enää, halusin vain nukkua ja olla unissani hänen kanssaan.

Aloin tuntea itseni ulkopuoliseksi kaikkeen arkipäiväiseen. Todellisuudentajuni oli katoamassa enkä saanut enää otetta mistään. Jokin sisälläni sai minut tajuamaan että tämä ei ole oikein ja että näin ei voi jatkua on tapahduttava jotain, mutta mitä. En löytänyt ulospääsyä joten annoin itseni ajautua tajunnanvirran mukana. Välillä tunsin olevani lähes normaali ja tulin jotenkuten toimeen arkipäiväisten asioiden hoidossa, mutta aika ajoin ja kerta kerralta yhä syvemmin vaivuin epätoivoiseen uneliaaseen tilaan joka oli jotain jota ei voi sanoin selittää. Joskus kun katsoin itseäni peilistä en nähnyt mitään. Sama tapahtui usein kun meni kaupungille, löysin itseni paikoista joihin minun ei ollut ollut tarkoitus mennä. Harhailin jossain tulematta koskaan perille siihen paikkaan johon olin menossa, jos edes olin menossa minnekään. Ei ollut mitään suuntaa, ei aikaa eikä paikkaa joka olisi ollut minulle tärkeä, joten kuljin omia polkujani ja törmäilin asioiden ja tilanteiden keskellä kuin ulkopuolinen. Toisinaan havahduin hetkeksi, mutta hyvin nopeasti halusin pois. Halusin unohtaa ja olla olematta paikalla tai edes olemassa. Välillä unohdin hänetkin ja mietin oliko häntä edes ollut olemassakaan ja jos oli niin oliko hän todellinen vai vain unta. Jos hän oli ollut olemassa, oliko häntä enää ja jos oli, oliko hän enää se sama jonka minä kerran kohtasin. Minulla oli kuitenkin valokuva, joten hänen oli ollut pakko olla totta. Minä tiesin nimen ja tiesin jopa osoitteen, joka joskus oli totta, mutta ei enää. Hän oli siis ollut olemassa minulle ja minä hänelle ja mitä enemmän mietin sitä varmempi olin että hän on edelleen, mutta missä ja minkälaisena en voinut tietää.

Vähitellen kaikki muuttui hyvin epätodelliseksi vaikkakin minulla ehkä oli jotain todistusaineistoa minulla ei ollut mitään millä olisin voinut todistaa itselleni että se minä tunsin ja koin oli edelleenkin todellisuutta. Voiko olla niin että todellisuus voi muuttua tarinoiksi ja tarinat muuttuvat ajan myötä epätodellisiksi, joten mitään totuutta ei siis ole olemassakaan. Masennuin, en halunnut enää syödä enkä juoda. En halunnut enää mitään, halusin lakata olemasta olemassa.