Yhdestoista

Kun katsoin peiliin en tuntenut itseäni, olin kuihtunut, vain varjo entisestä minästäni. Näky oli musertavaa katseltavaa, käänsin katseeni pois ja kävelin pois, istahdin sohvan nurkkaan. Käperryin siihen sikiöasentoon ja yritin nukkua mutta en saanut unta. Olin horroksen kaltaisessa tilassa ja vaipuneena ajatuksiini. Oliko kaikki kokemani vain unta josta herättyäni en enää osannut suhtautua todellisuuteen sen vaatimalla tavalla. Minusta oli tullut varjo jolla ei ollut todellista minää, ei luonnollista muotoa josta olisin voinut tunnistaa edes itse itseni. Ja kukaan ei enää tunnistanut minua. Jos puhelin soi en vastannut, jos ovikello soi en avannut ja kun posti tipahti luukusta kuulin sen kolahduksen ja miten lehdet kahahtava lattialle, mutta en tehnyt elettäkään ottaakseni selvää mitä tuli ja keneltä. Olin menettänyt täysin kykyni hallita elämää, olla osa sitä ja vaikuttaa siihen ja sen kulkuun. Kaikesta oli tullut minulle yhdentekevää. Oliko päivä tai yö, sillä ei ollut merkitystä sillä jokin minussa oli kuollut eikä sitä saisi henkiin millään tavanomaisella normaalilla operaatiolla. Käperryin itseeni ja hourailin kuin kuumeessa tietämättä mikä on totta ja mikä kuvitelmaa. Aloin uskoa ettei mitään todellisuutta ole olemassakaan, on vain uni josta olen herännyt väärään aikaan ja entistä väsyneempänä. Halusin nukkua tämän väsymyksen pois, mutta en kyennyt, olin menettänyt elämänhallinnan täysin.

Laihduin, vaatteet alkoivat roikkua päälläni. Olin elävä ruumis jossa vielä pihisi jokin henki, mutta se en ollut minä se oli joku muu. Aloin ajatella ja uskoa että mitään ei ole koskaan ehkä tapahtunutkaan, olen vain kuvitellut kaiken ja että nyt kun kuvitelma ja todellisuus ovat sekoittuneet sairaassa mielikuvituksessani minua ei voi pelastaa enää mikään. Mutta joskus kun sytytyin kynttilät ja kaadoin kuppiin höyryävää yrttiteetä tulivat muistot mieleeni niin todellisina että en voinut olla muistamatta. Mitä enemmin muistin sitä todellisemmiksi muistot tulivat, tunsin tuoksuja, olin jopa kuulevinani askelia ja kun havahduin niihin huomasin olleeni unessa. Olin siis kuitenkin nukkunut vaikka en enää hahmottanut selvästi unen ja valvetilan eroa. Joskus selvimpinä hetkinäni kun tuijotin ikkunasta kadulle ymmärsin että kokemani oli totta, en ole voinut kuvitella sitä, sillä sellaiseen ei edes minun mielikuvitukseni pystyisi. Jotkut muistot olivat niin selkeitä että niiden oli täytynyt tapahtua todellisuudessa, sellaista ei voi kuvitella. Usein istuin päivätolkulla sisällä astumatta ulos. Iltaisin tuijotin hetkittäin ikkunasta, mutta yleensä vain istuin käpertyneenä sohvalla. Joskus olin nukahtanut ja heräsin uupuneena ja epätoivoisena uuteen valoisaan aamuun. Olin laiminlyönyt kaiken, sillä millään ei enää ollut merkitystä, olin menettänyt elämänhaluni, en halunnut enää palata sinne mistä olin tullut enkä siihen mitä olin.

Ajattelin joskus että näin ihminen voi kuihtua pois, tehdä hitaan itsemurhan vain vaipumalla horrokseen heräämättä koskaan. Silti minussa paloi vielä liekki joka halusi tulla näkyväksi ja osoittaa että kaikella on jokin tarkoitus. Joskus uskoin siihen, mutta yhä useammin uskoni horjui ja petti. Joinain päivinä, kun olin nukkunut hyvin, olin pirteämpi ja halusin vielä tehdä jotain. Joskus iltahämärissä kävelin autioita katuja ja annoin katseeni harhailla vanhojen talojen fasadeissa, jalkakäytävän kivetyksellä ja porttikongeissa. Kuuntelin askelteni kaikua ja yritin kuulla tulisiko joku, kuulisinko jostain kenties toiset askeleet. Joskus kuulin, mutta yleensä ne olivat kiireiset ja kulkivat ohitseni edes huomaamatta minua. Tuijotin ikkunoita, erityisesti sen erään ravintolan ikkunoita, nähdäkseni sisällä olevat hahmot ja löytääkseni sieltä jotain tuttua, mutta aina kaikki hahmot olivat vieraita ja tuntemattomia. Kiertelin katuja sateessa, sillä silloin sain olla yksin, kukaan muu ei sellaisella säällä liikkunut niillä tienoilla. Joskus rohkaistuin astumaan sisään ravintolan ovesta ja etsin katseellani pöytää. Löysin vain tyhjiä pöytiä tai pöytiä joissa istuin pareja tai ryhmiä. Jotkut olivat äänekkäitä, toiset istuivat hyvin hiljaa. En nähnyt ketään tuttua, edes tarjoilijaa joka olisi kertonut mikä oli kokin onnistunein tänään ja mitä viiniä löytyisi kellarista vielä yksi pullo ennen kuin se vuosikerta loppuisi. Joskus vaelsin koko yön ja aamun sarastaessa palasin kotiin. Käperryin sohvalle ja nukuin pitkälle iltapäivään.

Ystävänikin unohtivat minut pian, sillä en vastannut heidän puheluihinsa enkä avannut ovea, joten ehkä he luulivat minun matkustaneen jonnekin tai sitten ehkä ajattelivat että minulla on seuraa. Ehkä he ajattelivat että olin tarkoituksella jättänyt heidät, niin kuin tavallaan olinkin, olin tarkoituksella jättänyt koko elämäni. Odotin vain sitä että nukahtaisin tästä horroksesta enkä enää heräisi henkiin. Minusta oli tullut zombi omassa elämässäni. Olin ehkä vielä olemassa, mutta minua ei enää ollut olemassa muille. Joskus luin lehtiä ja löysin sieltä sirkuksen ilmoituksen, se oli ainoa joka sai minut vielä hymyilemään itsekseni, kaikki muu oli minun kannaltani täysin turhaa, pelkkiä tyhjiä sanoja ja lauseita joilla ei ollut merkitystä minulle. Kerran hyvin kylmänä iltana kun olin taas lähdössä öiselle kävelyretkelleni käteeni osui huivi. Silmäilin sitä pitkään ja painoin sen vasten kasvojani, olin tuntevinani siinä jonkun tuoksun joka ei ollut minun. Laskostin huivin hellästi ja asetin tyynylleni, huomasin että poskelleni valui kyynel, se sai minut ymmärtämään etten ollut vielä täysin kuollut, minussa oli vielä jotain joka liikuttui. Olin tuntevinani että sydämeni löi hetken hiukan lujempaa, kuin kumea rumpu jonka ääni kiirii läpi synkän yön. Mieleeni muistui menneisyydestä jotain, joka sai minut aivan kuin heräämään hetkeksi. Havahduin, mutta vaivuin taas, suljin oven ja kävelin tummaan yöhön. Sinä yönä satoi muutama hiutale lunta. Kadut olivat mustia ja valkoiset suuret hahtuvat jäivät hetkeksi kivetykselle ennen kuin sulivat pois. Se oli hyvin kaunis näky, en ollut pitkään aikaan nähnyt yössä mitään niin valkoista ja kaunista. Katulyhtyjen valossa hiutaleet loistivat hetkittäin kuin tähdet. Pitkästä aikaa nostin katseeni ylös, sillä yleensä vain seurasin katua, varoen astumasta mihinkään epämääräiseen tai kompastumasta epätasaisella kivetyksellä. Vastaani tuli pariskunta käsikädessä kulkien. He yrittivät saada hiutaleita kiinni huulillaan. Iloisesti nauraen he ohittivat minut. Loin katseeni takaisin kadun kivetykseen ja menin suorinta tietä takaisin ja pois. En halunnut enää palata sille kadulle, enkä millekään niistä. Tähän loppuivat öiset kävelyretkeni.