Kahdestoista

Eräänä iltana oveeni koputettiin. Se oli siis koputus, ei ovikello. Sen enempää ajattelematta asiaa ja kiinnittämättä siihen huomiota kävelin ovelle ja avasin sen. Ovella oli vieras outo mies pukeutuneena hyvin siistiin tummaan pukuun. Tuijotin häntä näkemättä mitään, hän oli kuin kuka tahansa mutta jokin hänestä teki erikoisen. Mies kysyi kuka olen ja pyysi saada tulla sisään. Hänellä oli viesti minulle. Kysymättä mitään avasin oven ja mies tuli eteiseen. Hän kysyi voisimmeko istua ja menimme siis keittiöön pöydän ääreen. Mies istuutui minua vastapäätä ja kaivoi taskustaan kirjeen, ojensi sen minulle sanaakaan sanomatta. Otin kirjeen ja tuijotin sitä hetken kunnes avasin sen. Kirjettä ei ollut liimattu kiinni ja sisällä oli vain yksi kahdesti taiteltu liuska. Sivu oli käsin täyteen kirjoitettu, tuttua käsialaa ja alla allekirjoitus jonka tunsin. Luin kirjeen kahteen kertaan hyvin tarkkaan, ensin en oikein ymmärtänyt mistä oli kysymys ja sitten kun asia alkoi avautua minulle tunsin miten sydämeni alkoi hakata lujempaa ja käteni hikosivat. Vedin syvään henkeä, sillä minua ahdisti hiukan, katsoin vastapäätä istuvaa vierasta silmiin ja kysyin mitä minun pitäisi tehdä. Mies ei vastannut kysymykseen, mutta kaivoi taskustaan passin, lentolipun ja muutamia muita papereita. Hän ojensi ne minulle. Avasin passin, siinä oli minun kuvani mutta henkilötiedot olivat jonkun muun. Selasin passia, se oli tyhjä, ei leimoja. Jokin viisumintapainen taisi olla leimattuna yhdelle sivuista, mutta muuta siinä ei ollut. Tuijotin asiakirjaa kuin unessa tajuamatta sen merkitystä. Istuin siinä tovin käsittämättä täysin mistä tässä on kysymys. Sitten katsoin vielä kirjettä, tapailin siitä muutamaa sanaa ja lausetta ajattelematta mitään. Tämä kaikki oli hyvin outoa, tämä ei ollut todellista eikä tällaista luonnollisestikaan voi tapahtua normaali elämässä, joten tämän täytyy olla joko unta tai pilaa. Mies vastapäätä liikahti hiukan levottomasti, kumartui minuun päin ja katsoi minua terävästi silmiin. Kysyin mitä minun pitäisi tehdä. Hän ei vastannut kysymykseen vaan sanoi että minun pitää pakata vain vähän ja tarpeellista, auto odottaa jo. Nojasin käteeni ja tuijotin hetken ikkunasta ulos. Siellä oli pimeää, tiesin että siellä on kovin kylmää ja pimeää, ja että täällä minulla ei ole mitään eikä minulla siis ole mitään menetettävää tein mitä tahansa. Nousin ylös, hain laukun ja aloin pakata. Vain tarpeellista, mitä se on. Ajatukseni eivät kulkeneet, niitä ei ollut. Oli hyvin tarkkaa etten ottaisi mukaani mitään joka viittaa henkilöllisyyteeni sillä minulla oli nyt uusi passi. Ja mikä on tarpeellista ihmiselle jolla ei ole enää mitään muuta kuin menetyksensä murheet. En halunnut pakata mitään mikä muistuttaisi menetyksestä, enkä mitään mikä muistuttaisi tästä itsesääliin käpertyneestä elämästäni. Olin halunnut paeta todellisuutta kauan ja nyt minulle oli tullut tilaisuus, mutta tilanne oli täysin käsittämätön ja outo. Tässä ei ole mitään järkeä tämä ei mahdu minun ajatusmaailmaani mitenkään, koska rationaalisesti järjestäytyneessä maailmassani ei ollut sijaa tällaisille ajatuksille saati näin toden tuntuisille oudoille tapahtumille. Kun laukku oli pakattu mies otti sen. Huomain hämmästyksekseni että emme olleet kahden sillä eteisessä oli myös joku muu. En ollut edes huomannut häntä kun päästin miehen sisään. Menimme ovesta ulos ja kadulle jossa seisoi musta auto. Istuin autoon ja ovi lyötiin kiinni. Kun auto lähti katsoin taakseni, ikkunassani paloi vielä valo, se oli unohtunut päälle. Sähkölaskukin oli jäänyt maksamatta, joten valo ei palaisi kauaa ennen kuin se sammuisi.

Kaikki oli järjestetty hyvin tarkkaan ja minulle annettiin selkeät ohjeet miten toimia. Lentokentällä tapasin saattajan, sillä siksi häntä kutsuttiin. Menimme yhdessä läpi turvatarkastuksen ja hän seurasi minua kaikkialle, jopa vessaan. Olin kuin unessa, minun ei tulisi olla täällä ja olin kuitenkin, olin lähtenyt mukaan johonkin leikkiin tai peliin joka ei ollut todellisuutta. Tai ei ainakaan sitä todellisuutta jota olin elänyt. Koneessa istuimme vierekkäin, hän otti minulta kaikki paperit, myös kirjeen, jota en olisi halunnut hänelle antaa, mutta hän otti sen kuitenkin. Olin hiukan levoton, mutta hän puhui minulle rauhallisesti ja sai minut luottamaan itseensä vaikka en edes tuntenut häntä. Kuka hän oli ja miksi olin täällä hänen kanssaan. Lento lähti ja aloin tajuta että paluuta ei ehkä ole. Ei ole paluuta enää, sillä minulla ei ole mitään todistusaineistoa siitä kuka olen ja mistä tulen, tiedän vain minne olen menossa jos sitäkään. Tiedän vain että olen tässä, nyt ja matkalla kohti tuntematonta määränpäätä. Pyysin kirjettä, mutta saattaja ei antanut sitä. Hän sanoi että saan kaiken sitten kun olemme perillä. Luotin häneen, en halunnut ajatella asiaa sen enempää nyt. Minun oli pakko luottaa, sillä minulla ei ollut mitään muutakaan mahdollisuutta. Olin tässä ja nyt, yksin tämän saattajan kanssa eikä minulla ollut mitään eikä ketään muuta. Nukahdin, olin levoton ja hikoilin sillä kaikki oli niin outoa ja vierasta enkä tiennyt mihin kaikki johtaa. Olin sulkenut oven takanani, jättänyt valon palamamaan, mutta paluuta ei ollut. Herättyäni mietin tekevätkö ihmiset tällaista elämässään, ja jos tekevät niin miksi. Onko todellista että voi jättää taakseen kaiken, sulkea vain oven ja lähteä. Ei sellaista voi tapahtua todellisessa maailmassa, tämän täytyy olla unta. Olen seonnut päästäni, olen tullut nyt elämässäni siihen pisteeseen josta ei enää ole paluuta menneisyyteen. Eli olen tullut hulluksi. Luotin paperilappuun kirjoitettuihin sanoihin ja minut aivan kuin kaapattiin tästä todellisuudesta johonkin jota ei välttämättä ole edes olemassa. Kauhun sekaisin tuntein puristin käsinojaa, saattajani kai huomasi sen, tarttui käteeni ja sanoi että kaikki on hyvin, ei sinun tarvitse olla huolissasi. Kaikki järjestyy. Katsoin häneen, luotin häneen ja halusin uskoa että se on totta mitä hän sanoo vaikka sydämessäni pelkäsin että näin ei ole.

Kone alkoi laskeutua, katselin ympärilleni kuin etsien jotain, mutta en löytänyt mitään kiinnekohtaa omaan todellisuuteeni. Tämä oli todellisuus, mutta minulle vieras. Olin nyt joku muu matkalla jonnekin josta en tiennyt mitään. Tunsin miten lentokoneen siivet vavahtelivat kun renkaat iskeytyivät kiitotiehen. Olin saapunut perille tai ainakin melkein. Saattaja antoi minulle passin ja sanoi että nyt tiemme eroavat. Pyysin kirjettä mutta hän katsoi minuun kysyvästi ja sanoi ettei hänellä ole sitä. Hän sanoi ettemme tapaa enää ja että meidän on jatkettava tästä eri matkaa. Hän kiitti seurasta aivan kuin olisimme vain sattumalta tavanneet, ja niinhän me tapasimmekin, mutta meillä ei siis ollut mitään yhteistä. Hän lähti ja pyysi minua odottamaan hetken ennen kuin lähden. Emme kulkeneet samaa matkaa siis. Lähdin, kävelin koneesta ulos ja heti ulkopuolella oli kaksi virkapukuista jotka pyysivät minulta passia. Kaivoin sen taskustani, vilkuilin ympärilleni nähdäkseen tuttuja kasvoja, mutta en nähnyt ketään, en saattajaa, en ketään jonka olisin voinut tunnistaa. Virkapukuiset ottivat passini ja pyysivät minua seuraamaan. He olivat ilmeettömiä ja asiallisia, toimivat aivan kuin koneet. Olisin halunnut saada edes jonkinlaisen kontaktin johonkuhun, mutta en nähnyt ketään joka olisi ollut vähäänkään kiinnostunut minusta. Kävelimme hallin poikki ovelle jonka takana avautui kapea käytävä. Kävelimme sitä, tuli portaat alas ja sen jälkeen käännyimme vasemmalle. Käytävä jatkui ja jatkui kunnes vihdoin tuli vastaan muita virkapukuisia. Yritin etsiä joukosta tuttuja kasvoja mutta en löytänyt. Tajusin olevani yksin ja hukassa, täällä ei ollut ketään jonka puoleen olisin voinut kääntyä tai kuka olisi kiinnittänyt minuun mitään erityistä huomiota. Olin yksin. Käytävän molemmin puolin oli ovia, ne näyttivät selleiltä, sillä ovia oli tasaisin välimatkoin eikä niissä ollut ikkunaa, vain vahvat lukot. Käytävän päässä minulle avattiin ovia ja osoitettiin siirtymään sisään. Astuin huoneeseen, se oli selli. Olin väsynyt, olin nälkäinen, olin yksin ja kuulin miten ovi takanani sulkeutui. Edessäni ylhäällä oli pieni ikkuna ja vahvat kalterit, kun käännyin takanani oli suljettu ovi ja kuulin miten lukko sulkeutui. En halunnut hengittää, annoin ilman virrata keuhkoistani ulos, minua pyörrytti ja tunsin miten tuska täytti minut. Halusin kuolla, lyyhistyä kylmälle kovalle lattialle ja nukkua pois.

Olin nukahtanut. Heräsin enkä tiennyt miten kauan olin ollut täällä. Katsoin kalterien takaista ikkunaa ja näytti että ulkona on pimeää, jos siitä nyt yleensä edes näki ulos. Olin väsynyt, tunsin itseni epäpuhtaaksi ja nuhruiseksi. Minun oli nälkä ja jano, suu oli kuiva ja tunsin palelevani vaikka huone oli lämmin. En muista milloin oloni olisi ollut näin kurja, edes silloin kun olin yksin kotonani surun murtamana istunut vuorokausitolkulla sohvan nurkassa tai lattialla vain odottaen että jotain tapahtuisi. Että kuulisin jotain, joku tulisi tai saisin edes jonkun vinkin siitä mitä oli tapahtunut. Istuin lattialla, nojasin seinään ja laskin kädet polvilleni. Annoin pääni roikkua polvien välissä. Minun teki mieli itkeä, mutta ensimmäistäkään kyyneltä ei tullut. Olin niin uupunut etten osannut edes surra omaa tilaani. Sitten olin kuulevinani jotain, käytävästä kuului askelia, ne menivät ohi. Kohta kuului taas askelia ja kuulin miten avain työnnettiin lukkoon ja ovi aukesi. En edes nostanut päätäni, mutta näin että käytävässä oli valo ja oven avautuessa sen kirkkaus osui silmiini. Käännyin ja näin taas kaksi virkapukuista. Tällä kertaa, jos muistan oikein, he olivat pukeutuneet erilaiseen univormuun. Toinen heistä tuli sisään, sanoi jotain ja viittoili minua nousemaan ja astumaan ovesta ulos. Nousin vaivalloisesti, minua pyörrytti, ja asuin haparoivin askelin käytävään. Kävelimme käytävää, käännyimme ja edessä oli ovi joka johti ulos. Oven edessä oli auto johon minut ohjattiin ja ajoimme pois. Yritin katsoa taakseni mutta en saanut mitään selvää, silmäni olivat väsyneet ja takana kaikki näytti vain harmaalta suurelta betoniselta massalta. Ajoimme ehkä tunnin, en tiedä, sillä olin menettänyt ajantajuni, mikään ei enää tuntunut miltään. Olin loppu ja halusin vain nukkua, nukkua ja kenties kuolla pois. Tässä maailmassa ei olisi enää mitään minulle. Ei ollut siinä entisessä, eikä näytä olevan tässäkään. Ajoimme kapeita katuja jotka näyttivät olevan ympyrän muotoisia, se kiinnitti huomioni sillä olin tottunut suoriin katuihin ja ruutuasemakaavaan. Sitten auto pysähtyi kaariportin eteen ja ovi avattiin. Virkapukuinen viittoili minua astumaan ulos. Ilma oli hiukan kosteaa, ei kovin lämmintä mutta kuitenkin erilaista mihin olin tottunut. Toinen virkapukuinen otti matkalaukkuni auton perästä ja me kävelimme pimeän kaariportin läpi jonkinlaiselle sisäpihalle. Oli hämärää enkä nähnyt kunnolla mutta pyöreän muotoisen pihamaan reunuksilla oli ovia, joten tämän täyttyy olla jonkinlainen sisäpiha. Kävelimme jonkin matkaa sisäpihan kumisevaa kivetystä ja sitten virkapukuinen kaivoi taskustaan avaimen, työnsi sen lukkoon ja avasin oven. Hän viittoi minua seuraamaan ovesta sisään. Siinä oli ensin käytävän tapainen eteinen ja sitten avautui huone. Huone oli kuin yhdistetty keittiö ja olohuone. Huoneen perällä oli oviaukko jossa roikkui verho eli sen takana avautui vielä toinen huone. Toinen virkapukuisista kantoi laukkuni keskelle lattiaa ja siirtyi takaisin ovelle. Toinen avasi kaapin otti sieltä esiin paketin ja kaivoi taskustaan tulitikut. Hän otti paketista kynttilän, asetti sen pöydällä olevaan jalkaan ja sytytti. Sitten hän poistui ovelle. Kuulin miten ovi sulkeutui ja avain kääntyi lukossa, olin huoneen vanki.

En tiedä missä olin. Huone oli hämärä, pöydällä oli kannu. Siinä oli kai vettä tai jotain juotavaa, painoin huuleni kannun reunaan ja maistoin. Vesi oli virkistävää, mutta lämmintä ja hiukan tunkkaisen makuista. Annoin katseeni kiertää huonetta. Silmiini osui verhon peittämä oviaukko ja vilkaisin sen taakse, siellä oli sänky ja siis makuuhuone tai alkovi. Olin nälkäinen ja väsynyt joten päätin asettua pitkäkseni. Tunsin itseni levottomaksi, mutta väsymys painoi luomeni umpeen ja nukahdin. En tiedä kauanko olin nukkunut, mutta kynttilä paloin vielä joten ehkä tunnin tai kaksi. Ulkoa kuului jotain ääniä, mutta en saanut selvää mitä ja ovi oli lukittu ulkoapäin joten olin täällä vankina enkä päässyt minnekään. Sitten olin kuulevinani askelia, ne lähestyivät. Kuulin miten avain kääntyi lukossa ja ovi avattiin, joku astui sisään eteiseen. Kurkotin hieman ja yritin nähdä verhon raosta mikä tai kuka se oli. Näin vain tumman hahmon eteisessä, mutta en muuta sillä kynttilän valo ei yltänyt sinne asti. Nousin ja raotin verhoa hieman. Joku astui eteisestä huoneeseen ja valoon. Hänellä oli maastopuku ja lippalakki joka oli vedetty alas silmille, joten en voinut nähdä piirteitä. Hahmossa oli jotain tuttua, mutta asu ja peitetyt kasvot olivat arvoitus. Raotin verhoa ja hahmo huomasi liikkeen, se nosti katsettaan minua kohti, mutta ei todennäköisesti nähnyt mitään koska oli varjossa verhon takana. Tunsin miten sydämeni alkoi lyödä lujempaa ja käteni hikosivat. Raotin verhoa enemmän ja astuin askeleen valoa kohti. Hahmo näytti yhä tutummalta ja silmäni alkoivat tottua hämärään valoon. Tulija nosti kätensä tutulla tavalla kaaressa ylös ja tarttui lippaan, työnsi sitä ylöspäin, alta paljastuivat kasvot ja osa pitkistä suortuvista valahti lakin alta esiin. Katsoin kasvoja, mittailin jokaista yksityiskohtaa, näin miten käsi laskeutui alas ja pitkät hoikat sormet ojentuivat valossa. Näin silmät selvästi ja miten kynttilän valo leikki niiden kirkkaudessa. Näin miten naururypyt tulivat esiin silmäkulmissa ja iloinen hymy nousi kasvoille paljastaen huulten takaa valkoisen hammasrivistön.

Se oli Hän.

Yhdestoista

Kun katsoin peiliin en tuntenut itseäni, olin kuihtunut, vain varjo entisestä minästäni. Näky oli musertavaa katseltavaa, käänsin katseeni pois ja kävelin pois, istahdin sohvan nurkkaan. Käperryin siihen sikiöasentoon ja yritin nukkua mutta en saanut unta. Olin horroksen kaltaisessa tilassa ja vaipuneena ajatuksiini. Oliko kaikki kokemani vain unta josta herättyäni en enää osannut suhtautua todellisuuteen sen vaatimalla tavalla. Minusta oli tullut varjo jolla ei ollut todellista minää, ei luonnollista muotoa josta olisin voinut tunnistaa edes itse itseni. Ja kukaan ei enää tunnistanut minua. Jos puhelin soi en vastannut, jos ovikello soi en avannut ja kun posti tipahti luukusta kuulin sen kolahduksen ja miten lehdet kahahtava lattialle, mutta en tehnyt elettäkään ottaakseni selvää mitä tuli ja keneltä. Olin menettänyt täysin kykyni hallita elämää, olla osa sitä ja vaikuttaa siihen ja sen kulkuun. Kaikesta oli tullut minulle yhdentekevää. Oliko päivä tai yö, sillä ei ollut merkitystä sillä jokin minussa oli kuollut eikä sitä saisi henkiin millään tavanomaisella normaalilla operaatiolla. Käperryin itseeni ja hourailin kuin kuumeessa tietämättä mikä on totta ja mikä kuvitelmaa. Aloin uskoa ettei mitään todellisuutta ole olemassakaan, on vain uni josta olen herännyt väärään aikaan ja entistä väsyneempänä. Halusin nukkua tämän väsymyksen pois, mutta en kyennyt, olin menettänyt elämänhallinnan täysin.

Laihduin, vaatteet alkoivat roikkua päälläni. Olin elävä ruumis jossa vielä pihisi jokin henki, mutta se en ollut minä se oli joku muu. Aloin ajatella ja uskoa että mitään ei ole koskaan ehkä tapahtunutkaan, olen vain kuvitellut kaiken ja että nyt kun kuvitelma ja todellisuus ovat sekoittuneet sairaassa mielikuvituksessani minua ei voi pelastaa enää mikään. Mutta joskus kun sytytyin kynttilät ja kaadoin kuppiin höyryävää yrttiteetä tulivat muistot mieleeni niin todellisina että en voinut olla muistamatta. Mitä enemmin muistin sitä todellisemmiksi muistot tulivat, tunsin tuoksuja, olin jopa kuulevinani askelia ja kun havahduin niihin huomasin olleeni unessa. Olin siis kuitenkin nukkunut vaikka en enää hahmottanut selvästi unen ja valvetilan eroa. Joskus selvimpinä hetkinäni kun tuijotin ikkunasta kadulle ymmärsin että kokemani oli totta, en ole voinut kuvitella sitä, sillä sellaiseen ei edes minun mielikuvitukseni pystyisi. Jotkut muistot olivat niin selkeitä että niiden oli täytynyt tapahtua todellisuudessa, sellaista ei voi kuvitella. Usein istuin päivätolkulla sisällä astumatta ulos. Iltaisin tuijotin hetkittäin ikkunasta, mutta yleensä vain istuin käpertyneenä sohvalla. Joskus olin nukahtanut ja heräsin uupuneena ja epätoivoisena uuteen valoisaan aamuun. Olin laiminlyönyt kaiken, sillä millään ei enää ollut merkitystä, olin menettänyt elämänhaluni, en halunnut enää palata sinne mistä olin tullut enkä siihen mitä olin.

Ajattelin joskus että näin ihminen voi kuihtua pois, tehdä hitaan itsemurhan vain vaipumalla horrokseen heräämättä koskaan. Silti minussa paloi vielä liekki joka halusi tulla näkyväksi ja osoittaa että kaikella on jokin tarkoitus. Joskus uskoin siihen, mutta yhä useammin uskoni horjui ja petti. Joinain päivinä, kun olin nukkunut hyvin, olin pirteämpi ja halusin vielä tehdä jotain. Joskus iltahämärissä kävelin autioita katuja ja annoin katseeni harhailla vanhojen talojen fasadeissa, jalkakäytävän kivetyksellä ja porttikongeissa. Kuuntelin askelteni kaikua ja yritin kuulla tulisiko joku, kuulisinko jostain kenties toiset askeleet. Joskus kuulin, mutta yleensä ne olivat kiireiset ja kulkivat ohitseni edes huomaamatta minua. Tuijotin ikkunoita, erityisesti sen erään ravintolan ikkunoita, nähdäkseni sisällä olevat hahmot ja löytääkseni sieltä jotain tuttua, mutta aina kaikki hahmot olivat vieraita ja tuntemattomia. Kiertelin katuja sateessa, sillä silloin sain olla yksin, kukaan muu ei sellaisella säällä liikkunut niillä tienoilla. Joskus rohkaistuin astumaan sisään ravintolan ovesta ja etsin katseellani pöytää. Löysin vain tyhjiä pöytiä tai pöytiä joissa istuin pareja tai ryhmiä. Jotkut olivat äänekkäitä, toiset istuivat hyvin hiljaa. En nähnyt ketään tuttua, edes tarjoilijaa joka olisi kertonut mikä oli kokin onnistunein tänään ja mitä viiniä löytyisi kellarista vielä yksi pullo ennen kuin se vuosikerta loppuisi. Joskus vaelsin koko yön ja aamun sarastaessa palasin kotiin. Käperryin sohvalle ja nukuin pitkälle iltapäivään.

Ystävänikin unohtivat minut pian, sillä en vastannut heidän puheluihinsa enkä avannut ovea, joten ehkä he luulivat minun matkustaneen jonnekin tai sitten ehkä ajattelivat että minulla on seuraa. Ehkä he ajattelivat että olin tarkoituksella jättänyt heidät, niin kuin tavallaan olinkin, olin tarkoituksella jättänyt koko elämäni. Odotin vain sitä että nukahtaisin tästä horroksesta enkä enää heräisi henkiin. Minusta oli tullut zombi omassa elämässäni. Olin ehkä vielä olemassa, mutta minua ei enää ollut olemassa muille. Joskus luin lehtiä ja löysin sieltä sirkuksen ilmoituksen, se oli ainoa joka sai minut vielä hymyilemään itsekseni, kaikki muu oli minun kannaltani täysin turhaa, pelkkiä tyhjiä sanoja ja lauseita joilla ei ollut merkitystä minulle. Kerran hyvin kylmänä iltana kun olin taas lähdössä öiselle kävelyretkelleni käteeni osui huivi. Silmäilin sitä pitkään ja painoin sen vasten kasvojani, olin tuntevinani siinä jonkun tuoksun joka ei ollut minun. Laskostin huivin hellästi ja asetin tyynylleni, huomasin että poskelleni valui kyynel, se sai minut ymmärtämään etten ollut vielä täysin kuollut, minussa oli vielä jotain joka liikuttui. Olin tuntevinani että sydämeni löi hetken hiukan lujempaa, kuin kumea rumpu jonka ääni kiirii läpi synkän yön. Mieleeni muistui menneisyydestä jotain, joka sai minut aivan kuin heräämään hetkeksi. Havahduin, mutta vaivuin taas, suljin oven ja kävelin tummaan yöhön. Sinä yönä satoi muutama hiutale lunta. Kadut olivat mustia ja valkoiset suuret hahtuvat jäivät hetkeksi kivetykselle ennen kuin sulivat pois. Se oli hyvin kaunis näky, en ollut pitkään aikaan nähnyt yössä mitään niin valkoista ja kaunista. Katulyhtyjen valossa hiutaleet loistivat hetkittäin kuin tähdet. Pitkästä aikaa nostin katseeni ylös, sillä yleensä vain seurasin katua, varoen astumasta mihinkään epämääräiseen tai kompastumasta epätasaisella kivetyksellä. Vastaani tuli pariskunta käsikädessä kulkien. He yrittivät saada hiutaleita kiinni huulillaan. Iloisesti nauraen he ohittivat minut. Loin katseeni takaisin kadun kivetykseen ja menin suorinta tietä takaisin ja pois. En halunnut enää palata sille kadulle, enkä millekään niistä. Tähän loppuivat öiset kävelyretkeni.

Kymmenes

Se mitä tämän jälkeen tapahtui oli kuin unta. Moneen päivään, viikkoon tai kuukauteen en tiennyt mitään ajasta tai paikasta. En edes tiedä miten pitkään sitä jatkui. En tiedä mikä vuodenaika tai vuorokaudenaika oli, sillä olin menettänyt ajantajuni ja kykyni hahmottaa tapahtumia ympärilläni. Tunnistin arkipäivät ja pyhät siitä että kaduilla oli enemmän tai vähemmän liikennettä. Kun liikkeet olivat kiinni oli todennäköisesti pyhä ja kun ne olivat auki oli todennäköisesti arki. Välillä oli valoisampaa, joten silloin oli todennäköisesti kevät tai kesä, ja kun oli pimeää oli syksy tai talvi. Jos oli kylmää oli kylmää, minulla ei ollut koskaan lämmin. Maailma ympärilläni jatkoi elämää ja minä olin irrallaan kaikesta. Olin poissaolevana läsnä mutta en tässä ajassa enkä paikassa. Ensin odotin häntä tulevaksi, odotin viestiä ja odotin puhelua, mutta niitä ei kuulunut. Sitten aloin pikkuhiljaa vaipua epätoivoon. Ajattelin mitä hänelle on tapahtunut, sillä aivan varmasti hän olisi ottanut yhteyttä jos se olisi ollut mahdollista. Miksi hän ei siis ilmoittanut itsestään mitään tuntui oudolta. Oliko hänelle tapahtunut jotain vakavaa josta syystä hän ei voi ottaa yhteyttä. Hän kyllä laittaisi edes jonkinlaisen viestin, olisipa sen sanoma sitten myönteinen tai kielteinen tiedän että hän ei jättäisi ilmoittamatta itsestään. Ensin olin toiveikas ja odotin, sitten aloin vaipua epätoivoon enkä enää edes odottanut. Usein iltaisin käperryin kylmiin lakanoihin ja itkin itseni uneen, olin menettämässä elämäni halun eikä millään enää ollut merkitystä.

Ystäväni alkoivat tulla epäluuloisiksi kun en enää halunnut tavata ketään. En enää lähtenyt heidän mukaansa ja jos lähdin oli hiljainen ja iloton. Usein poistuin seurueesta kesken illan ja palasin tyhjään kotiin. Poltin kynttilöitä ja muistelin kaikkea tapahtunutta. Ensin kaikki oli hyvin todellista ja halusin selvittää asiat. Sitten tapahtumista alkoi tulla epätodellisia enkä enää jaksanut ajatella mikä on totta ja mikä kuviteltua. Lopulta ajattelin että ehkä kaikki on vain mielikuvitusta ja unta, olen kuvitellut kaiken eikä mitään ole koskaan todellisuudessa edes tapahtunut. Aika ajoin kuitenkin törmäsin asioihin jotka muistuttivat minua menneestä enkä voinut uskotella itselleni että kokemani todellisuus oli vain mielikuvitusta ja unta. Välillä olin hyvin ahdistunut enkä halunnut uskoa todellisuutta todeksi. Sitten tulin masentuneeksi ja lopulta millään ei enää ollut mitään väliä. Halusin jättää kaiken taakseni ja jatkaa eteenpäin, mutta sekään ei ollut mahdollista sillä muistot olivat niin vahvoina mielessäni etten pystynyt pyyhkimään niitä pois millään tavanomaisella ja arkipäiväisellä. Olin kuin juoksupyörässä, välillä juoksin itseni uuvuksiin ja välillä olin kuin lamaantuneena paikoillani voimatta tehdä elettäkään.

Joskus unessa näin hänet, tunsin hänen kosketuksensa ihollani ja tuoksunsa vuoteellani. Joskus havahduin siihen että hänen suortuvansa kutittivat hengitystäni ja aloin haroa hänen päätään tyynyltä, mutta se oli tyhjä. Unen läpi kuulin joskus hänen naurunsa ja sanat joita hän lausui oudolla kielellään yrittäen opettaa minulle lauseita. Näin unta siitä miten hän tulisi väkijoukosta eteeni, katsoisi minuun ja hymyilisi, mutta kun avasin silmäni oli edessä pimeä tyhjyys. Olin kuulevinani hänen askeleensa ja liikkeensä aamuvarhaisella, joskus sieraimiini tunkeutui tuoksuja keittiöstä juuri ennen heräämistäni. Mutta kun avasin silmäni oli huone tyhjä eikä hänestä jälkeäkään. Kun suljin silmäni ja ajattelin häntä palautuivat mieleeni muistot hänestä. Olemus, liikkeet ja valovoimaisuus joka veti minua puoleensa jo kaukaa. Ja miten olisin halunnutkaan painaa pääni hänen niskakuoppaansa, suudelmin laskea selän nikaman yksi kerrallaan, antaa sormieni vaeltaa hänen pehmeällä ihollaan, painautua häntä vasten ja nukkua pitkälle aamuun heräten sälekaihtimien takaa pilkistävien auringonsäteitten lämpöön. Vain unessa voin enää tuntea hänen läsnäolonsa, mutta valveilla olin yksin. En halunnut herätä enää, halusin vain nukkua ja olla unissani hänen kanssaan.

Aloin tuntea itseni ulkopuoliseksi kaikkeen arkipäiväiseen. Todellisuudentajuni oli katoamassa enkä saanut enää otetta mistään. Jokin sisälläni sai minut tajuamaan että tämä ei ole oikein ja että näin ei voi jatkua on tapahduttava jotain, mutta mitä. En löytänyt ulospääsyä joten annoin itseni ajautua tajunnanvirran mukana. Välillä tunsin olevani lähes normaali ja tulin jotenkuten toimeen arkipäiväisten asioiden hoidossa, mutta aika ajoin ja kerta kerralta yhä syvemmin vaivuin epätoivoiseen uneliaaseen tilaan joka oli jotain jota ei voi sanoin selittää. Joskus kun katsoin itseäni peilistä en nähnyt mitään. Sama tapahtui usein kun meni kaupungille, löysin itseni paikoista joihin minun ei ollut ollut tarkoitus mennä. Harhailin jossain tulematta koskaan perille siihen paikkaan johon olin menossa, jos edes olin menossa minnekään. Ei ollut mitään suuntaa, ei aikaa eikä paikkaa joka olisi ollut minulle tärkeä, joten kuljin omia polkujani ja törmäilin asioiden ja tilanteiden keskellä kuin ulkopuolinen. Toisinaan havahduin hetkeksi, mutta hyvin nopeasti halusin pois. Halusin unohtaa ja olla olematta paikalla tai edes olemassa. Välillä unohdin hänetkin ja mietin oliko häntä edes ollut olemassakaan ja jos oli niin oliko hän todellinen vai vain unta. Jos hän oli ollut olemassa, oliko häntä enää ja jos oli, oliko hän enää se sama jonka minä kerran kohtasin. Minulla oli kuitenkin valokuva, joten hänen oli ollut pakko olla totta. Minä tiesin nimen ja tiesin jopa osoitteen, joka joskus oli totta, mutta ei enää. Hän oli siis ollut olemassa minulle ja minä hänelle ja mitä enemmän mietin sitä varmempi olin että hän on edelleen, mutta missä ja minkälaisena en voinut tietää.

Vähitellen kaikki muuttui hyvin epätodelliseksi vaikkakin minulla ehkä oli jotain todistusaineistoa minulla ei ollut mitään millä olisin voinut todistaa itselleni että se minä tunsin ja koin oli edelleenkin todellisuutta. Voiko olla niin että todellisuus voi muuttua tarinoiksi ja tarinat muuttuvat ajan myötä epätodellisiksi, joten mitään totuutta ei siis ole olemassakaan. Masennuin, en halunnut enää syödä enkä juoda. En halunnut enää mitään, halusin lakata olemasta olemassa.

Yhdeksäs

Eräänä iltana olimme tapamme mukaan sopineet tapaamisesta ravintolassa. Hän oli myöhässä. Odotin ensimmäisen puoli tuntia ja aloin miettiä oliko hän ehkä muistanut tai ymmärtänyt ajan väärin. Ehkä hän oli vain myöhässä, mutta se ei ollut hänen tapaistaan. Kun tunti oli kulunut olin jo hermostunut, jos hän olisi muistanut ajan väärin hän olisi jo tullut istuisimme tässä vastakkain ja miettisimme mitä tilaamme. Olisiko hän unohtanut kokonaan että tänään olimme sopineet tapaavamme ravintolassa. Mietin sitä, mutta tulin siihen tulokseen että hän olisi kyllä muistanut. Miksi hän ei ilmoittanut mitään myöhästymisestään, tai siitä että suunnitelmaan oli ehkä tullut jokin muutos, alkoi tuntua minusta oudolta. Odotin vielä puoli tuntia ja sitten totesin että on täytynyt tapahtua jotain, hän olisi jo tullut tai ainakin ilmoittanut jotain. Lähdin, kävelin kotiin, mutta kun kadulla katsoin ikkunaa ei siellä näkynyt valoa joten hän ei ollut sielläkään. Jos hänelle on tapahtunut jotain, miksi hän ei ilmoita, vai onko tapahtunut jotain ettei hän ehkä kykene itse ilmoittamaan. Jos hän ei ilmoita ei kukaan mukaan voi ilmoittaa sillä hän ei ehkä pysty edes pyytämään että joku ilmoittaisi. Menin sisään, asunto oli tyhjä eikä hän ollut edes käynyt siellä, joten hän ei ollut edes tullut. Hänelle on täytynyt tapahtua jotain todella vakavaa. Mietin mitä tekisin, mihin ottaisin yhteyttä ja mistä hänet ehkä voisin löytää. Jos hänelle on tapahtunut onnettomuus hän tarvitsee minua ehkä juuri nyt, mutta en tiedä mistä alkaisin etsiä häntä. Katoamisilmoituksen voi tehdä vasta vuorokauden kuluttua, joten poliisiin minun ei vielä kannattaisi ottaa yhteyttä. Mutta jos on tapahtunut onnettomuus voisiko poliisi ehkä tietää jotain ja kertoisivatko he minulle sillä olenhan ventovieras, en ole sukulainen.

Istuin alas ja ajattelin että odotan vielä jonkin aikaa ennen kuin teen mitään. Jos hän on vain myöhässä hän on nyt mennyt ravintolaan, mutta kun ei löydä minua sieltä hän tulee ehkä tänne. Laitan valon päälle että hän näkee jo kaukaa että olen kotona. Aika kuluu hitaasti ja odotan. Kuulen ääniä kadulta ja rappukäytävästä, mutta ketään ei tule. Olen levoton, en tiedä mitä minun pitäisi tehdä ja voisinko tehdä jotain hänen hyväkseen. Alan pelätä pahinta, kaikkein pahinta, ja se saa minut entistä hermostuneemmaksi. Vaellan pitkin huoneita, tuijotan ikkunasta, kuuntelen ääniä ja odotan häntä tulevaksi. Mietin että tämä ei ole mitenkään hänen tapaistaan, joten jotakin todella vakavaa on täytynyt tapahtua. Se saa minut entistä levottomammaksi ja alan olla jo niin huolestunut että en osaa ajatella asioita järkevästi. Minun on yritettävä rauhoittaa itseni jotenkin, sillä tällaisena minusta ei ole mitään hyötyä. Keitän teetä ja sytytän kynttilät. Istun pöytään ja nautin kupillisen kuumaa teetä. Jos pahin on tapahtunut en voi sille enää mitään ja jos jotain vielä voin minun on oltava rauhallinen ja valmis kohtaamaan totuus tulee se sitten millaisena tahansa. Kello käy ja on jo puoliyö. En voi enää tehdä mitään joten käperryn sohvalle odottamaan. Jos hän ei tule hän soittaa ja selittää kaiken, mutta tiedän jo sisimmässäni että hän olisi jo soittanut jos olisi voinut, joten nyt on kyse jostain sellaisesta joka ei ole hänen vaikutusvallassaan ja se tekee minut hyvin levottomaksi.

Sitten puhelin soi, on jo aamu. Vastaan nopeasti ja se on hän. Hän on ensin hiljaa, hänen äänensä tulee kuin jostain syvältä maan alta kun hän kertoo olevansa poliisiasemalla. Hän saa soittaa vain tämän yhden puhelun, hän ei kerro syytä miksi hän on siellä, mutta hänet on pidätetty. Lähden heti asemalle. Menen kävellen, sillä matka ei ole pitkä. Tulen asemalle ja pyydän saada tavata hänet. Virkamies katsoo minuun kysyvästi ja tiedustelee kuka olen, pyytää sitten istumaan ja odottamaan. Istun alas käytävällä olevalle tuolille. Hengitän syvään, tämä paikka ahdistaa minua, mutta olen varma että kaikki on selvitetty puolessa tunnissa ja pääsemme pois täältä. Tässä täytyy olla jokin väärinkäsitys, joten mitään epäselvyyttä asian suhteen ei ole. Ehkä hän saa sakot ja asia on sillä hoidettu. Odotus jatkuu ja alan jo hermostua hieman, kävelen uudelleen tiskille ja kysyn koska saan tavata hänen. Virkamies on nyt eri ja katsoo minua kysyvästi. Hän soittaa puhelun jonnekin ja pian käytävää astelee siviilipukuinen poliisi. Hän tulee tiskin taa ja kysyy kuka minä olen. Alan jo hermostua ja kerron että haluan tavata hänet ja miksi ihmeessä häntä pidetään täällä. Poliisi katsoo minuun pitkään ja pyytää seuraamaan. Menemme käytävän päähän, siitä ovesta alas portaat ja minut ohjataan tapaamishuoneeseen. Hän pyytä minua odottamaan. Istun alas. Huoneessa on lasiseinän jonka molemmin puolin on kapea pöytä ja tuolit vastakkain. Istun siinä ja tuijotan eteeni ymmärtämättä mistä tässä oikein on kysymys, mutta ajattelen että kaikki selviää kyllä ja voimme kohta lähteä täältä yhdessä pois.

Hänet tuodaan lasin taa. Hän näyttää väsyneeltä on tuskin nukkunut silmällistäkään ja hänen kasvonsa ovat ilmeettömät, sellaisena en ole nähnyt häntä koskaan. Hän istuutuu minua vastapäätä ja me vain tuijotamme toisiamme silmiin. Hänen kauniit silmänsä ovat valottomat ja väsyneet, minun tekisi mieli ottaa hänet syliini ja suudella valo hänen silmiinsä, mutta välissämme on seinä emmekä voi koskettaa tosiamme. Katson häntä kysyvästi mutta hän ei sano mitään, tunnen miten kyynel vierähtää tahtomattani poskelle enkä tee elettäkään pyyhkiäkseni sitä pois. Kysyn häneltä mitä hänelle on tapahtunut, mutta hän ei vastaa, vain kyyneleet vierivät hänen poskilleen. En voi tehdä mitään hänen hyväkseen. Painan käteni vasten lasia vaikka siitä on kieltomerkki seinässä. Hän nostaa kätensä ja painaa sen lasin toiselle puolelle kättäni vasten. Lasi on kylmä enkä voi tuntea hänen kätensä lämpöä, en sen hellää kosketusta, en hänen sormiensa pujottautumista omieni lomaan, enkä herkkää puristusta jolla hän yleensä ottaa käteni käteensä. Tunnen syvää ahdistusta, hengitykseni on katkonaista ja kyyneleet sumentavat katseeni niin että tuskin näen häntä. Ajattelen että minun pitäisi olla vahva ja selvittää tilanne mutta murrun täysin enkä saa sanaakaan suustani. En tiedä kauanko tapaamisemme kestää, mutta poliisi tulee sanomaan että aika on loppu. Saan hädin tuskin soperrettua hänelle että kaikki kyllä järjestyy ennen kuin hänet viedään pois.

Seuraavana päivänä menin uudelleen poliisiasemalle. Olin päättänyt että nyt tämä asia on selvitettävä. Samat rutiinit toistuivat ja odotin taas yli puoli tuntia kunnes poliisi tuli. Hän katsoi minuun hyvin tutkivasti ja kysyi mitä asia koskee vaikka hän aivan hyvin tiesi miksi olin siellä. Sanoin haluavani tavata hänet ja että haluaisin nyt todellakin tietää mistä on kyse. Poliisi sanoi ettei hän voi kertoa mitään tutkinnallisista syistä ja pyysi minua tulemaan huoneeseensa. Hän pyysi minua esittämään henkilöllisyystodistukseni ja kaivoin passini esiin. Kysyin mitä tämä tarkoittaa, mutta hän ei vastannut mitään. Hän tutki passini tarkkaan ja sanoi että kyseessä on vain rutiiniluonteinen toimenpide ja antoi sitten asiakirjan takaisin minulle. Hän katsoi minua hyvin tutkivasti ja epäilevänä kysyen mistä minä tunsin epäillyn. Epäillyn, toistin kysyvästi ja sanoin että ei hän ole mitään tehnyt ja että hän on ystäväni olemme tunteneet jo kauan ja tiedän todellakin että hän ei ole tehnyt mitään. Poliisi näytti hämmentyvän hieman puheistani, mutta jatkoi kysyen että olinko kenties matkusta lähiaikoina ulkomailla ja missä olin käynyt. Kerroin etten ollut käynyt missään ja ihmettelin miten se tähän asiaan voisi kuulua, enhän minä tietääkseni ole tehnyt mitään. Poliisi huomasi ärtyneisyyteni ja sanoi että kuten hän mainitsi kyseessä ovat vain rutiiniluonteiset kysymykset eikä minua luonnollisestikaan epäillä mistään, mutta että tämä on vain varotoimenpide eikä asiaan näin tarvitsisi palata enää myöhemmin. Pyysin nyt saada tavata hänet ja keskustella hänen kanssaan sillä jos kerran poliisi ei voi kertoa antakaa edes hänen kertoa mistä on kyse. Poliisimies näytti hiukan vakavoituvan, nojautui eteenpäin pöytänsä yli ja sanoi ettei hän ole enää täällä. Olin hämmästynyt ja kysyin missä hän sitten on. Poliisi sanoi ettei hän voi kertoa enempää joten keskustelumme päättyy nyt tähän. Kysyin mihin voisin ottaa sitten yhteyttä saadakseni tietää missä hän on jos kerran minulle ei täällä voida sitä kertoa. Poliisi vetäytyi tuolissaan taaksepäin ja sanoi että voisin ehkä tiedustella suurlähetystöstä, mutta että hän ei voi auttaa minua asiassa sen enempää.

Olin kuin unessa kun kävelin asemalta kaupungille. En tiennyt minne mennä ja mitä tehdä. Tämä oli kaiken loppu.

Kahdeksas

Opettelin siis elämään uudella tavalla, ilman huolia ja murheita, rakkauden viitoittamalla tiellä. Olo oli helpottunut ja kevyt, saatoin naurahtaa epäkohdille jotka aikaisemmin olisivat syösseet minut murheellisena jatkuvan pohdinnan kierteeseen. En voi sanoa että lopetin miettimisen kokonaan, ei, päinvastoin ajattelin ehkä entistä enemmän, mutta ajatukseni olivat positiivisia ja selkeitä. En tuhlannut aikaani vaihtoehtojen punnitsemiseen, sillä minulla oli aina vastaus valmiina olipa kyse sitten miten monimutkaisesta asiasta hyvänsä. Ja jos joku asia ei ratkennut ensimmäisellä kerralla, jätin sen huoletta hautumaan ja jatkoin sitten myöhemmin kun olin valmis ja valaistunut ratkaisemaan sen. Leijuin ja lensin, minulla oli siivet ja osasin lentää. Tämä tuntuu ehkä hieman oudolta, mutta näin sen koin, eikä kokemuksessani ollut mitään vastenmielistä. Päinvastoin tunsin olevani vapaa ja täydellinen vailla arkisia kahleita ja epäkohtia joista aikaisempi elämäni oli osin koostunut. Myös ystäväni huomasivat muutoksen ja alkoivat ihmetellen kysellä mikä minun oli, mitä oli tapahtunut. Välttelin suoria vastauksia sillä oletin ettei kukaan olisi voinut ymmärtää, en olisi osannut selittää, eikä kukaan joka ei ole kokenut sellaista voisi ymmärtää. Kokemus oli henkilökohtainen ja sanat riittämättömiä selittämään sitä. Tuntui kuitenkin että tavallaan kuin vedin myös heitä mukaani, he tuntuvat saavan osan onnestani ja nauttivat siitä ollessaan kanssani. Niin kuin olin ajatellut, koko maailma ympärilläni oli myös muuttunut minussa tapahtuneen muutoksen myötä. Onnen kokemus ei rajoittunut vain minuun vaan se valtasi myös kaiken joka ympäröi minua. Huomasin että ympärilläni alkoi tapahtua asioita joita ennen ei ollut tapahtunut. Jopa ventovieraat lähestyivät minua ja minä lähestyin heitä. Joskus jopa bussimatkalla keskustelin jonkun täysin oudon ihmisen kanssa hyvinkin syvällisesti ja jälkeenpäin ymmärsin että monilla on hyvin samanlaisia ajatuksia kuin minulla mutta koska emme koskaan olleet tavanneet ja keskustelleen emme tienneet niistä mitään. Olimme kuvitelleet olevamme yksin tässä maailmassa omien ajatustemme kanssa, mutta nyt yhtäkkiä ympärillä oli paljon ihmisiä jotka ajattelivat täysin samoin. Se oli mieltäylentävää ja loi entistäkin positiivisemman ilmapiirin ympärilleni.

Eräänä iltana taas istuimme tutussa ravintolassa nauttimassa illallista. Koska olimme käyneet siellä useina iltoina oli meistä tullut jo tuttuja paikan henkilökunnan kanssa. Tarjoilija suositteli meille ruokia ja viinejä, joskus hän kertoi mikä oli juuri sinä päivänä erityisen hyvää koska kokki oli ollut hyvällä tuulella ja onnistunut yli omienkin odotustensa. Joskus tarjoilija toi meille pullollisen harvinaista viiniä jonka hän tiesi kohta loppuvan ja kehotti meitä ottamaan sen, koska vuosikerta loppuisi maailmasta eikä tätä viiniä enää koskaan jälkeenpäin saisi kukaan muu maistaa. Tarjoilija teki usein illallisestamme jännittävän ja nautinnollisen, sillä kokin onnistunein ruoka ja maailman ehkä viimeinen viinipullollinen tekivät näistä tilaisuuksista mieleenpainuvia. Elimme ikuisuudessa joka rakentuu yksittäisistä satunnaisista tapahtumista ja nämä tapahtumat meidän kohdallamme olivat täynnä erityispiirteitä joita normaalissa arkielämässä ei ollut. Joskus aterian nautinnollisuus, maku ja koostumus jäivät minulta täysin huomaamatta. Kun katsoin miten hän kietoi pitkät hoikat sormensa viinilasin jalan ympärille, miten viini helmeili lasissa kun hän nosti sen huulilleen ja miten pisarat valuivat kirkasta lasinpintaa kun hän asetti lasin takaisin pöydälle. Olin täysin hänen olemuksensa vallassa enkä aistinut mitään muuta. Hän taisi huomata sen joskus, katsoi minuun hiukan humoristisesti hymyilleen mutta kuin hyväksyen sen etten aina ollut täysin tässä todellisuudessa. Ajatukseni harhailivat hänen ääriviivoillaan etsien esteettistä nautintoa silloin kun hän istui pöydän takana minua vastapäätä enkä ylettänyt häneen kuin katseella. Hänen harteillaan näytti lepäävän koko maailman paino höyhenenkevyenä. Hän oli maailmani juuri sillä hetkellä, sillä en nähnyt mitään muuta. Ihailin hänen suoraselkäisyyttään, ryhtiä joka kannatteli ajatuksiani hänessä. Hän oli fyysisesti läsnä, mutta minä näin hänet kuvana jostain suuremmasta, jostain joka oli enemmin kuin ihminen. Hänen sielunsa, jos sellaisesta voi puhua, täytti koko tilan. Hänet, minut ja kaiken meidän ympärillämme, sen maailman jossa elin hänen kanssaan kahden.

Istuimme usein tunteja illallisella. Nautimme ilmapiiristä, ateriasta ja toistemme läsnäolosta. Tähän tapahtumaan liittyi erityinen jännite, sillä kuten sanoin, istuimme vastakkain ja meitä erotti pöytä. Se ei ollut suuri, joskus tuskin kaikkea saatiin mahtumaan sille, mutta silti se oli välimatka välillämme. Pöydästä tuli yhteys ja väline joka niin erotti kuin yhdisti meitä. Kätemme lepäsivät pöydän pinnalla tai liikkuivat sulavasti tarjottimien, lasien, pullojen ja aterimien välillä. Seurasimme toistemme liikkeitä ja tapaa tarttua esineisiin. Erityisesti minun huomioni kiintyi siihen miten hän saattoi joskus satunnaisesti tarttua johonkin suupalaan aterimien sijaan sormin ja laittoi sen huulilleen. Tämä huonoksi luokiteltu tapa teki minuun suuren vaikutuksen sillä itsekin tein usein niin. Itse asiassa se oli ollut tapani hämmentää ihmisiä erilaisissa tilaisuuksissa läpi elämäni. Mitä tärkeämpi tapaaminen ja mitä tarkemmin määritelty kaava, sitä varmimmin halusin rikkoa tätä sääntöä. Hän ehkä teki samoin, mutta silloin kun me olimme kahden ei ollut mitään määriteltyä kaavaa. Oli luonnollista syödä myös sormin, koska silloin ruokailu saa erityisen luonteen, siitä tulee luonnollinen tapahtuma vailla sivistyksen tuomaa säännönmukaisuutta. Pöydässä paloin yleensä aina yksi kynttilä. Jos jostain syystä ravintolassa oli viisihaarainen kynttelikkö pyysin tarjoilijaa vaihtamaan sen yhteen, sillä viisi oli aivan liian valoisaa ja peitti näköyhteyden toisiimme. Se vei liiaksi tilaa pöydästä eikä kaikki tarpeellinen olisi mahtunut mukaan. Hän taisi joskus alussa kysyä minulta miksi halusin vaihtaa kynttelikön, mutta luulen että hän tiesi vastauksen kysymättäkin ja vain hymyilin hänelle arvoituksellisesti kysyn olisiko hän halunnut pitää alkuperäisen. Usein kynttilä oli ehtinyt palaa puoleen, tai jos se oli vajaa se ehti palaa loppuun, ennen kuin olimme päättäneet aterian. Aterian loppupuolella aloin aina kokea jännittyneisyyttä. Olin ravittu, hengästynyt hänen läsnäolostaan ja viinin pehmeästi humalluttaman ajatukseni harhailivat joskus hiukan sopimattomissakin ajatuksissa. En humaltunut yksin viinistä vaan myös hänen läsnäolostaan. Vastapäätä näkemäni teki minusta pikkuhiljaa levottoman ja halusin kokea näkemäni fyysisesti vailla rajoituksia. Yleensä ravintolasta lähtiessämme kävelimme hiukan normaalia lujempaa suoraan määrätietoisesti perille, emme enää poikenneet minnekään emmekä tehneet meille tyypillisiä kävelyretkiä autioilla kaduilla. Pujahdimme nopeasti ovesta sisään ja olimme kahden.

Seitsemäs

Se oli kuin uusi tuleminen, alku ja jatko samassa olemuksessa. Hän oli aivan niin kuin silloin kun tapasin hänet ensimmäisen kerran paitsi että nyt tunsimme toisemme. Tiesimme toisistamme asioita joita ehkä kukaan muu ei tiennyt, niin ainakin oletin. Enkä usko että kukaan muu koskaan oli tiennyt sitä mitä me tiesimme tai että olisimme koskaan kumpikaan kokeneet sellaista kenenkään muun kanssa, sillä kyseessä oli hyvin yksilöllinen tapahtumiin ja tilanteisiin liittyvä kokemus jollaista ei voi toistaa missään olosuhteissa. Se mitä tapahtuu nyt, tapahtuu tässä ja vain tämän kerran. Ensi kerralla se on jo toinen kokemus ja hiukan erilainen. Kokemuksemme kietoutuvat toisiinsa helminauhan lailla ja ilman edellistä helmeä seuraava ei saa sille ominaista luonnettaan. Helmet täydentävät toisiaan ja lopulta kun helminauha on täysi siitä syntyy kokonaisuus. Me siis kokosimme helminauhaa.

Jonkinlainen syvä rauha valtasi minut kun olin hänen kanssaan. Kaikki tuntui olevan kohdallaan eikä mikään voinut järkyttää tätä olotilaa. Kun kuljimme yhdessä tuntui kuin jalkani olisivat astuneet valmiiksi painettuihin jälkiin. En ollut vaarassa kompastua vaan jokainen askel aivan kuin osui valmiiseen askelmerkkiin. Välillä tuntui kuin olisimme leijuneet ilmassa ja kun totuin tähän ajatukseen saatoin edetä vailla epäilyksen häivää kohti tulevaa tuntematonta päämäärää. Sen saavuttaminen on ilmeistä ilman syvällistä suunnitelmallisuuttakin. Tunsin, että niin mieleni kuin kehoni alkoi tottua ajatukseen siitä ettei kaikkea tarvitse miettiä etukäteen. Tulevaisuus tulee vastaan juuri sellaisena kuin se on ja yhdessä voimme hyväksyä sen sellaisena kuin se tulee, vailla epätietoisuutta ja epävarmuutta. Tämä huumaava tila minussa oli hänen aikaansaamansa. Luotin häneen ja itseeni enemmän kuin koskaan ennen keneenkään muuhun ja se teki kokemuksistani täydellisiä kokonaisuuksia jotka sulautuivat yhteen kuin palapelin palaset vailla epäilystä siitä onko asetelma varmasti oikea.

Emme puhuneet paljon, vaelsimme kohtalon meille viitoittamaa tietä läpi kokemusten. Kun mietin tätä, oivalsin, että kieli on itse asiassa hyvin alkeellinen kommunikaatiomuoto. Sanat voidaan niin helposti ymmärtää väärin. Paljon helpompaa on ymmärtää ne väärin kuin oikein, jos edes mitään oikeaa on. Elämäni filosofia muuttui hetki hetkeltä yhä romanttisemmaksi, olin läsnä niin hyvässä kuin pahassa, mutta vain hyvä saattoi koskettaa minua. Tämä tuntuu oudolta, eikä sitä voi ehkä sanoin selittää, sillä kuten mainitsin kieli tuntui menettävän merkityksensä ja sanoista tuntui tulleen vain kuin tienviittoja tai liikennemerkkejä jotka opastivat meitä eteenpäin. Tie jota kuljimme oli selkeä ja suoraviivainen, sääntöjen noudattaminen ei ollut tärkeää silloin kun kuljimme samaan suuntaan vailla epäilyksiä ja harha-askeleita.

Päivät seurasivat toistaan. Rutiinien lisäksi meille jäi aikaa toisillemme. Iltaisin tapasimme kävellä kaupungin autioilla kaduilla, siellä mistä ihmisten kiireinen virta oli johtanut pääkaduille ja missä kukaan muu ei juuri tavannut liikkua. Vanhat talot, kiviset kadut ja askeltemme kaiku porttikongeissa rauhoittivat mielen. Oli kuin olisimme olleet kahden tässä maailmassa. Jokunen harhaileva ohikulkija tuli vastaan, mutta pääsääntöisesti olimme kahden. Kävellessämme tunsin hänen olemuksensa vetovoimaisuuden ja ajattelin että jonkinlainen painovoimanlakiin verrattava ilmiö veti meitä puoleensa. Jos joskus pysähdyin hetkeksi tunsin miten hän veti minua puoleensa ja jos hän jäi askeleen taakse tunsin miten minun askeleeni hidastui jotta emme ajautuisi liian kauas toisistamme. Kun pimeyden laskeuduttua palasimme huomasin etten ollut tuntenut viimaa ja koleutta, mutta kohmeiset käteni ja viileä ihoni kaipasi hänen lämpöään. Nautimme valon lämmöstä, kynttilöistä, takkatulesta ja höyryävistä teekupeista. Uupuneina painauduimme laskeutuneen yön syleilyyn. Lämpimiin lakanoihin jotka varautuivat lämmöstä ja sähköisestä ilmapiiristä. Lempeän yön samettinen kosketus huumasi meidät ja vaelsimme pimeydessä vailla valoa suljetuin silmin kohti uuden aamun sarastusta. Opin tuntemaan hänet hengityksen rytmistä, tuoksusta, ihonsa pehmeydestä ja sylissäni kaareutuvasta olemuksesta. Valo ja katse tuntuivat menettäneen merkityksensä niinä hetkinä kun lepäsimme yhdessä yön tumman meren lempeillä aalloilla. Joskus pöydälle palamaan jääneen kynttilän säteet valaisivat hämärästi olemuksemme ja aivan kuin salaa annoin katseeni vaeltaa hänen uneen vaipuneen olemuksensa yli. Niinä hetkinä tunsin usein huimausta sillä näky oli niin kaunis ja täydellinen etten voinut uskoa sitä todeksi. Joskus minun oli pakko yrittää havahtua käsittääkseni onko tämä totta vai unta. Ja se oli totta, en ollut unessa.

Todellisuus jossa olin aikaisemmin elänyt oli ollut karu. Elämä oli ollut suloisenkatkeraa. Siihen oli liittynyt vaihtelevasti niin hyvää kuin pahaa, onnea ja epäonnea, onnistumisia ja virheitä. Olin oppinut suhtautumaan kaikkeen varauksella ja hiukan kyynisesti. Minusta oli kasvanut sarkastinen ironiaan taipuva epäilijä. Huomasin että olin muuttumassa tai muuttunut jo. Kaikki katkeruus ja epäonni tuntui kadonneen elämästäni, minusta oli yhtäkkiä tullut hyvin onnellinen ja tasapainoinen. Mietin tätä muutosta minussa ja totesin etten enää ollut se sama, hän oli muuttanut minut ja olin siitä hyvin onnellinen. Huomasin myös etten osannut enää suhtautua epäillen mihinkään uuteen tai erilaiseen. Olin avoin ja luottavainen kaikelle mitä ikinä tapahtuikaan. Tämä muutos oli muuttanut myös asenteeni elämään, minusta oli tullut romanttisen elämänfilosofian tulkitsija ja harras kannattaja. Se luonnollisesti tarkoitti myös sitä että en enää voinut arvioida kriittisesti mitään väärää, koska elämässäni ei enää tuntunut olevan mitään väärää. Olin hyvin hämmentynyt tästä kaikesta. Ensin ajattelin että olin ehkä menettänyt arviointikykyni tai ainakin osan siitä, mutta toisaalta se onni joka minua oli kohdannut oli tehnyt kriittisestä arviointikyvystäni tarpeettoman. Totesin että muutos ei kosketa yksinomaan minua, vaan että muutos on tapahtunut koko elinympäristössäni. Koko maailma ympärilläni näytti muuttuneen.

Kun koko maailma on muuttunut, se että opit ymmärtämään sitä ei riitä, sinun on opittava myös elämään sen kanssa.

Kuudes

Päivät vierivät, viikot kuluivat ja oli mennyt kuukausi. Eroon tottuu. Silloin kun ei voi olla läsnä tulee viesteistä ja kirjeistä olemassaolon tarkoitus. Olin olemassa arkipäiväisenä minänäni, mutta sinä ihmisenä joka olin hänen kanssaan olin kuin vaipunut horrokseen. Aamuisin odotin postia, usein se oli tullut jo yöllä. Päivällä vastasin ja hän luki sen usein jo illalla. Joskus puhelin soi ja kiiruhdin vastaamaan. Puhelut olivat vaikeimpia koska sinun piti olla iloinen ja reipas siitäkin huolimatta että kaipaus sai äänen värisemään ja kauniit sanat korvissani tekivät minut liikuttuneeksi. Hänen äänensä oli niin kaunis ja kun sanat soljuivat hänen huuliltaan suljin silmäni ja näin hänen kuvansa edessäni. Joskus se oli niin todellinen että hiukan kuin kurkotin eteenpäin koskettaakseni häntä. Sitten havahduin ja kuvitelmani särkyi. Joskus puhuimme luvattoman pitkään. Oli pitkiäkin taukoja, huokauksia ja varovaisesti soperrettuja rakkauden sanoja, sillä liiallista mahtipontisuutta tuli välttää ettei tilanne karkaisi käsistä. Emme saaneet järkyttää toisiamme liikaa, meidän oli oltava rohkeita ja varmoja jotta jaksaisimme fyysisestä välimatkasta huolimatta. Ja kun puhelu päättyi tuli hiljaisuus ja täydellinen tyhjyys. Joskus viimeiset sanat takertuivat kurkkuun, joskus kumpikaan ei halunnut sulkea puhelinta ensimmäisenä, joskus linja katkesi ja joskus, niin.

Hän kirjoitti hyvin kauniisti. Joskus joku lause oli niin lumoava että luin sen moneen kertaan. Kun luin, usein ajattelin, miten hän oli sen kirjoittanut ja missä mielentilassa. Joskus hän oli ollut hyvin hupaisalla tuulella, vitsaili ja kirjoitti kauniita tarinoita. Joskus hän tuntui olevan surullinen eivätkä sanat tuntuneet löytävän toisiaan. Silloin viestit olivat yleensä lyhyitä ja katkonaisia, niistä aivan kuin puuttui jotain, jotain jota hän ei halunnut minulle kertoa. Hän ei halunnut kertoa miten surullinen hän oli, mutta tunnistin sen ja e teki minut levottomaksi. Hänen kielensä oli kaunis, runon kaltainen. Lauseet seurasivat toisiaan hyvässä rytmissä ja jokaisella viestillä oli selkeä alku ja loppu. Ne olivat täydellisiä ja luin ne useampaan kertaan. Ja minä yritin kirjoittaa hänelle kauniisti, kauniita sanoja ja lauseita. Kerroin hänelle tarinoita ja yritin kirjoittaa jopa jotain runonkaltaista, mutta se jäi mielestäni kovin köyhäksi yritelmäksi. Hän oli kuitenkin kiitollinen jokaisesta sanasta ja olin hyvin ylpeä hänen kannustavasta palautteestaan, silloinkin kun kirjoitin ensimmäiset sanat hänen kielellään ja voin olla vakuuttunut ettei siinä ollut mitään tolkkua. Hän tuskin sai siitä mitään selvää. Se ei varmastikaan ollut ymmärrettävää kieltä. Mutta hän oli ylpeä minusta ja siitä että yritin. Hänellä riitti aina kauniita sanoja, silloinkin kun minä joskus unohdin liittää ne kirjeeni loppuun. Mutta sitä ei tapahtunut usein, ehkä kerran tai kaksi, kun yöllä hyvin väsyneenä kirjoitin viimeiset lauseet.

Oli kulunut kolme kuukautta kunnes vihdoin tuli viesti. Meille tuli mahdollisuus tavata. Olimme jo molemmat aavistelleet sitä, sillä tiesimme että päivä päivältä se hetki on lähempänä, mutta kun saimme vihdoin tietää se tuntui täydellisestä iloiselta yllätykseltä. Aloimme suunnitella tapaamista. Siis missä ja milloin. Hän tulisi hiukan aikaisemmin kuin olisi tarpeen, jotta meille jäisi päivä yhteistä vapaata aikaa. Emme siis suunnitelleet mitään sen enempää, vain tarkan ajankohdan milloin tapaamme ja missä, sillä me emme tarvinneet minuuttiaikataulua sille ajalle jonka olisimme yhdessä.

Pitkä odotus oli tuntunut joskus epätoivoiselta. Monta kertaa olin jo ajatellut että kaikki on vain historiaa, mennyttä aikaa jota en koskaan enää voi saada takaisin. Niin tuskaisina hetkinä olin kironnut elämäni ja kohtaloni, miksi synnyin ja miksi juuri minun piti kokea tämä. Mutta epätoivon hetkelläkin jossain sisimmässäni paloi aina kipinä, toivo siitä että kaikki tämä odotus, kärsimys ja tuska ei olisi turhaa. Luulen että joskus myös hän vaistosi sen, en ollut oma itseni ja hän lohdutti minua pienillä eleillä ja sanoilla jotka saivat minut taas uskomaan tulevaan. Pelkäsin että pitkä ero oli vieraannuttanut meidät, että emme enää voisi saavuttaa sitä onnea jonka kerran koimme. Olimme ehkä kumpikin tahoillamme muuttuneet, ehkä katkeruus oli tehnyt minusta kyvyttömän kohtaamaan tuleva ja ehkä myös hän oli löytänyt elämäänsä jonkin uuden suunnan. Olin siis levoton, hiukan tuskainenkin, mutta kuitenkin onnellinen siitä että kohtaisimme pian. Järjestelin asioitani, sillä en halunnut kohdata häntä tällaisena pitkän odotuksen riuduttamana ja epätoivon valelemana. Sen lisäksi että olin mieleltäni järkkynyt olin myös fyysisesti kuihtunut. Minun piti huolehtia itsestäni enemmän että olisin valmis vastaanottamaan hänet. Aikaa ei ollut paljon, enkä tiedä oliko paljoa tehtävissäkään, mutta yritin tehdä sen minkä voin ja hiukan enemmän.

Menin häntä vastaan. Olin jo hyvissä ajoin paikalla, siis aivan liian aikaisin. Seurasin saapuvia ihmisiä ja näin iloisia jälleennäkemisiä. Se teki minusta levottoman ja jännitys sisälläni alkoi kasvaa entisestään. Mitä sitten kun hän tulisi, miten ottaisin hänet vastaan, mitä sanoisin vai sanoisinko mitään. Päätin olla suunnittelematta mitään valmiiksi. Hän vain tulisi ja minä olisin häntä vastassa. Sitten tuli suuri joukko ihmisiä ja aloin etsiä häntä katseellani. Ensin en nähnyt mitään vain mielettömän suuren massan ihmisiä. Sitten huomasin hyvin kaukana hahmo, joka ensi muistutti häntä, sitten yhä selvemmin näytti häneltä ja lopulta olin aivan varma että se on hän. En nähnyt vielä piirteitä mutta hahmo oli tuttu. Liikkeet ja hänen tapansa kulkea ihmisjoukossa oli piirtynyt selvänä mieleeni. Kun hahmo läheni tulivat piirteet esiin ja tunnistin vihdoin että se on hän. Hän ei nähnyt vielä minua, ei vilkuillut ympärilleen vaan eteni määrätietoisesti kohti. Kun seurasin häntä askel askeleelta tunsin miten sydämeni alkoi lyödä lujemmin. Välillä hän katosi hetkeksi mutta tuli taas esiin. Kämmeneni hikosivat ja kuulin korvissani veren kohinaa. Hengitykseni kävi levottomaksi ja aloin liikehtiä kohti häntä, silloin hän kai huomasi minut ensikerran. Ja niin kuin niin monta kertaa kun olin odottanut häntä ja nähnyt hänen tulevan, hän katsoi minuun ja kun katseemme kohtasivat sädekehä peitti hänet. Näin taas naururypyt silmäkulmissa, kasvoille hiipivän hymyn ja paljastuvan valkoisen hammasrivistön. Sitten käsi heilahti kevyesti sivulle tervehdykseen. Vaikka hän oli vielä kaukana näin jokaisen hänen eleensä ja ilmeensä selvästi. Pelkäsin että hän törmää johonkin, sillä hänen katseensa oli kiinnittynyt minuun ja hän käveli kuin sokeana eteenpäin viimeiset sekunnit ennen kuin hän oli siinä edessäni. Hän ei ollut muuttunut yhtään. Hänen hiuksensa kaareutuivat suloisesti kasvojen ylle, silmistään loisti ilo ja onni, huulet olivat kuin houkutteleva hedelmä jonka mausta minun tuli nauttia. En tiedä miten se kävi, tartuinko minä ensin häneen vai hän minuun, mutta tunsin miten hänen kätensä kietoutuivat ympärilleni ja tunsin hänen kehonsa lämmön kun syleilimme toisiamme. Hän tuoksui kuin kesäinen kukkaketo kun painoin kasvoni hänen kaulalleen. Tunsin valtimon sykkeen huulillani kun suutelin häntä ensin kaulalle ja sitten hipaisin huulillani hellästi korvanlehteä. Kun katsoin häntä silmiin olin sanaton, en tiedä miten kuvata sitä mitä hänen silmissään näin. Ei ole sellaisia sanoja tai lauseitta. Joka tapauksessa silmät olivat syvän tummat, hiukan kosteat ja kirkkaat. Se ei vielä kerro mitään, sillä katseessa oli jotain jumalaista, samalla kuin tummaa myrskyävää pilvistä taivasta ja kirkasta valoa. Ei, se ei ollut salamointia eikä tähdenlentoja, se oli jotain pysyvämpää. En ole koskaan nähnyt mitään sellaista valoa missään maailmassa, joten sitä ei siis voi verrata mihinkään. Koska sellaista ei ole ollut missään muualla ei sitä voi verrata mihinkään muuhun. Se oli hän, hänen silmänsä ja katseensa joka oli sillä hetkellä omistettu yksin minulle. Enkä tiedä katsoiko hän koskaan ketään muuta niin, ja jos katsoi ymmärsikö kukaan muu sitä niin tai näkikö niin kuin minä näin. Me olimme siinä ja kaikki oli hyvin taas.

Viides

Seisoimme siis kadulla. Jalkakäytävällä jolla ihmiset kulkivat ohitsemme kiireisinä kuka matkalla minnekin. Me olimme siinä kuin ulkopuoliset, jostain muualta tulleet, olimme kuin pudonneet siihen jostain toisesta ulottuvuudesta. Erotuimme joukosta, olimme erilaisia ja kaikki ohikulkijatkin huomasivat sen. En tiedä kauanko olimme siinä, mutta jossain vaiheessa ymmärsimme molemmat että meidän on tehtävä jotain. Meidän on lähdettävä, mentävä pois tästä ja selvitettävä tämä asia itsellemme ja tosillemme ennen kuin on liian myöhäistä. Itse asiassa on väärin sanoa liian myöhäistä, mutta kuitenkin meitä molempia painoi asia joka meidän oli selvitettävä yhdessä niin itsellemme kuin tosillemmekin. Lähdimme, kävelimme pois.

Tulimme siihen samaiseen huoneeseen josta kaikki alkoi, jos alkoi, jos mitään alkua voidaan sanan varsinaisessa merkityksessä olettaa olevan olemassakaan, sillä kaikki oli jo olemassa ennen meitä, meistä vain tuli osallisia siitä sirkuksen, tarinoiden ja erinäisten tapahtumien kautta. Riisuin taas kengät niin kuin silloin kerran. Kumarrun ja nousun ylös ja hän oli siinä niin kuin silloin kerran. Suutelimme hätäisesti, hiukan hermostuneesti, mutta tunne välillämme oli lämmin ja rakastava. Tässä vaiheessa tarinaa kirjoitan ensimmäistä kertaa sanan rakastava, eli meitä yhdisti siis rakkaus. Nyt se oli ilmeistä vaikkei siitä sanan varsinaisessa merkityksessä ollut koskaan puhuttu eikä asiantilaa oltu tuotu mitenkään korostuneesti esiin. Rakkaus oli se kollektiivisen alitajunnan lähde, tunne, josta olimme ammentaneet kaiken. Olimme päässeet osalliseksi jostain meitä suuremmasta joka muutti niin meitä kuin meidän suhtautumistamme toisiimme. Siinä vaiheessa sain vihdoin jonkinlaisen järjellisen lauseen muodostettua ja sanoin sen hänelle: "Tiedätkö, minä rakastan sinua. Olen rakastanut sinua aina, jo ennen kuin edes kohtasimme. Minusta tuntuu siltä että olen rakastanut sinua aina mutta nyt vasta voin olla täysin varma siitä. Ymmärrätkö mitä tarkoitan? Tätä on niin vaikeaa selittää, tätä ei voi selittää. Ei rakkautta voi eikä pidäkään selittää. Se on". Hän katsoi minua pitkään syvälle silmiin. Ensin olin hiukan huolestunut, sillä hän oli hyvin vakava. Sitten hymy hiipi hänen kasvoilleen, silmiin ja huulille, hän katsoi minua kirkkailla sokaisevan kauniilla silmillään sanoen: "Aivan, niin se on. Ei rakkautta voi eikä pidä selittää, se on. Tuntuu turhalta sanoa sitä, koska sinä tiedät sen jo. Minä rakasta sinua". Tuntui kuin kivi olisi vierähtänyt sydämeltäni, eikä mitään kiveä edes ollut. Tiesimme sen siis molemmat, olimme tietäneet jo kauan. Emme edes tietäneet miten kauan. Yhtäkkiä kaikki muu tuntui turhalta, tuntu turhalta myös se että olin niin paljon miettinyt ja harkinnut. Olin vienyt hänet sirkukseen, lainannut huivin, kertonut tarinoita ja kaikin tavoin yrittänyt miellyttää häntä vaikka kaikki oli ollut itsestään selvää jo heti alusta alkaen. Ja silti se kaikki oli ollut niin tarpeen, tarpeen minulle ja oletan myös että hänelle. Ilman näitä vaiheita emme olisi koskaan päätyneet tähän. Vai olisimmeko. Ehkä, kenties.

Kaikki tuntui nyt selvältä ja silti kaikkein pahin, jos rakkaudessa voi olla jotain pahinta, oli vielä edessäpäin. Hän keitti teen, minä sytytyin kynttilöitä. Tee höyrysi kupeissa ja kynttilät savuttivat hieman, huoneen täytti lämmin väreilevä ilma ja yrttiteen höyry tunkeutui sieraimiin. Aivan kun tuli ja savu, aivan kun väreilevä lämmin ilma aavikon yllä ja kosteat sumupilvet sademetsän yllä. Kaikki oli täydellistä ja hyvin. Jokin suuri ympyrä oli täyttynyt, olimme kiertäneet kehää ja nyt olimme tulleet takaisin alkupisteeseen. Olin onnellinen siitäkin huolimatta että tiesin että edessämme on suuria esteitä ja ponnistuksia, mutta nyt tiesin ettemme tulisi taistelemaan esteitä vastaan yksin ja että ponnistelisimme yhdessä kaikkia vastoinkäymisiä vastaan. Olin varma, minusta tuntui siltä, että mikään ei voisi meitä erottaa. Ei välimatka, ei aika, eikä mikään mahti maailmassa. Sellaista mahtia ei olekaan joka voisi erottaa rakkaat toisistaan. Ihminen on rakentanut muureja, katkonut siltoja ja rakentanut raja-aitoja, mutta silti rakkaus on aina ja kaikkialla viimein vienyt voiton. Näin ajattelin meidänkin voivan voittaa kaikki esteet, eikä mitään varsinaisia esteitä tai ylitsepääsemättömiä asioita välttämättä edes ollut. Oli vain tehtävä valintoja saavuttaakseen päämääränsä.

Se oli pitkästä aikaa viimein yö jonka vietimme yhdessä. Asiat etenivät tuttuun tapaan, mutta jotain entistä herkempää siinä oli. Olimme toisillemme entistäkin tutummat mutta tuleva ero teki meistä nälkäisiä. Halusimme kokea enemmän, muistaa enemmän ja tulla tosillemme ehkä vieläkin enemmän tärkeiksi kuin mitä jo olimme. Jokainen teko tai tekemättä jättäminen voisi kuitenkin olla ehkä viimeinen. Jokainen sana tai sanomatta jäänyt sana voisi niin yhdistää kuin erottaa meitä tulevaisuudessa. Ennen elimme hetkessä, nyt elimme myös jo tulevassa, siinä mitä jää tapahtumatta tai tulee mahdollisesti tapahtumaan. Se minkä muistan on, että siinä yössä oli kyyneleitä toisin kuin missään aikaisemmista. Nyt kun ajattelen sitä jälkeenpäin, on minulle outoa ja tuntematonta se, mikä on se voima, joka saa ihmisen kyynelehtimään niin ilosta kuin surustakin. Niissä kyyneleissä en voinut erottaa selvästi mikä oli iloa ja mikä surua.

Kun hän lähti jäi ympärilleni tyhjyys. Olin yksin vailla mitään kohdetta johon tarrautua. Myös sisälläni oli suuri tyhjä paikka, se jonka hän oli täyttänyt läsnäolollaan. Poissa ollessaankin hän oli ollut läsnä, mutta nyt häntä ei ollut enkä edes tiennyt koska kohtaisimme uudelleen, jos kohtaisimme. Todennäköisesti kohtaisimme jollei kohtalo puuttuisi peliin, mutta koska ja missä oli täysin avointa. Istuin iltaa yksin tyhjyydessä. Kaikki muu oli niin kuin ennenkin, mutta minä en ollut se sama eikä hän ollut läsnä. Hän oli jossain, mutta en tarkkaan voinut tietää missä ja mitä hän teki juuri sillä hetkellä. Tuijotin eteeni näkemättä mitään sillä tuntui kuin silmilläni ei olisi ollut mitään tarkoitusta kun ne eivät levänneet hänessä. Käteni olivat merkityksettömät kun ne eivät vaeltaneet hänen kehollaan. Katseella, hymyllä ja sanoilla ei ollut kohdetta. Eikä käsillä tekemistä, ei keholla merkitystä. Olin hetken kuin tyhjä ihmisen kuori vailla merkitystä. Ja kuitenkin minulla oli merkitys. Se oli odotus ja toive siitä että kohtaamme taas kerran jossain.

Meni aikaa ennen kuin arjesta tuli minulle matkakumppani. Aivan niin kuin ennen aloin taas viihtyä yhdessä itseni kanssa. Keskityin entistä enemmin päivittäisiin rutiineihin, mutta välillä mieleni valtasi mieletön kaipuu. Kaipasin joskus niin etten tiennyt mitä tehdä. Oli joskus täysin poissa tolaltani, kunnes taas tartuin johonkin yksinkertaiseen rutiiniin joka nosti minut takaisin arjen rytmiin. Kirjoitimme pitkiä kirjeitä ja lyhyitä viestejä silloin tällöin. Kuulimme toisistamme lähes päivittäin, mutta se ei riittänyt täyttämään sitä tyhjiötä jonka hän lähtiessään jätti. Tunsin olevani hauras, kuin paperia, jonka tuli voisi polttaa hetkessä savuna ilmaan. Ja silti joskus kun muistelin häntä, luin hänen viestejään, olin hyvin onnellinen ja toiveikas sen suhteen mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Silloin en vielä tiennyt miten suuria muutoksia elämä tuo eteeni. Eivätkä ne muutokset toki koskettaneet yksin minua, ne tulisivat olemaan yhteisiä meille molemmille.

Neljäs

Kuten niin monta kertaa olen tullut maininneeksi, hän oli erilainen. Kun hän kosketti minua olin kuin tulessa. Hänen hellä ja lämmin kätensä sai ihoni värisemään. Ihoni tuntui olevan kuin kuuma väreilevä ilma. Jos olet katsonut kuuman aavikon yllä väreilevää ilmaa tiedät mitä tarkoitan. Ilma näyttää väreilevän, mutta hänen kätensä ihollani on enemminkin kuin sähköä, virtaa joka etsi ulospääsyä purkautuakseen. Toisinaan lempeänä hetkenä kun tunsin oloni raukeaksi, juuri ennen vaipumista uneen, hänen kosketuksensa oli kuin kostea sumupilvi viidakon yllä. Vaivuin hänen sylissään horroksen kaltaiseen tilaan unen ja valvetilan välimailla. En halunnut nukahtaa, mutta en halunnut herätäkään. Halusin olla, leijua sumupilven tavoin hänen syleilyssään.

Hänellä oli äärettömän kauniit käden. Hennot pitkät sormet ja pehmeä kosketus. Hän poisti kivun ja säryn rasittuneista lihaksistani, rentoutti minut täysin. Ajattelin että hänellä täytyy olla käsillä parantamisen taito tai sitten sellainen taito on ehkä jokaisella meistä, me emme vaan tiedosta sitä emmekä välttämättä edes usko sen olemassaoloon. Se on sääli, sillä jos näin on, me menetämme paljon unohtaessamme käsiemme taidot. Taidokkaasti hän etsi sormillaan ne kohdat minusta jotka kipeimmin kaipasivat hänen kosketustaan. Hän tuntui lukevan minua, oppivan iholtani sen kielen jolla kiireen ja väsymyksen rampauttama kehoni tehdään terveeksi ja onnelliseksi jälleen. Hänen käsissään olin kuin transsissa, jälleen unohdin minulle niin ominaisen rationaalisen ajattelun kyvyn ja minusta tuli arkipäiväiselle itselleni hieman vieras, mutta tunsin itseni täydellisemmäksi ja huomattavan paljon paremmaksi ihmiseksi kuin mitä muutoin olin. En tiedä miten hän sen teki, mutta koin olevani täydellisempi, tasa-arvoisempi ja yhtä hänen kanssaan. Olimme yksi, meitä ei erottanut mikään. Ei kieli, ei kulttuuri, eivät ne erilaiset taustat ja kokemukset joita meillä oli.

Joskus hän kysyi minulta olenko onnellinen. Joskus vastasin vain lyhyesti että olen, mutta joskus kysyin häneltä mitä onni oikeastaan on. Joskus taas saatoin aloittaa filosofoinnin siitä että kun hän kysyy näin, olettaako hän että minä voisin olla onnellinen jos hän ei itse koe olevansa onnellinen ja toisin päin. Jos hän on onnellinen eikö hän silloin voisi olettaa että minäkin olen onnellinen. Tätä pohdintaa jatkui joskus pitkään, emme koskaan olleet erimielisiä, mutta usein löysimme molemmat hyviä vastauksia ilman kysymyksiäkin. Lopulta emme juuri kysyneet mitään, vastasimme vain. Aloimme siis ymmärtää toisiamme sillä tasolla ettei kysymyksiä enää tarvittu, oli vain vastauksia. Joskus saatoimme puhua pitkään, mutta useimmiten puhe lakkasi ja me ymmärsimme toisiamme ilman sanojakin. Kosketus ja katse riittivät kertomaan. Joskus katse oli kysymys ja kosketus vastaus. Joskus ei tarvittu katsettakaan, vain kosketus.

Niinä hetkinä, juuri ennen uneen vaipumista kun tunsin miten hän painautui minua vasten, kun olin jo ummistanut silmäni, tunsin miten onnellinen hymy levisi kasvoilleni. Näin hyvin kauniita unia tai sitten ne eivät olleet unia vaan jotain toista todellisuutta. Tuntui kuin olisin ollut huumattu hänen kosketuksestaan enkä siis vaipunut varsinaiseen uneen ehkä lainkaan. Leijuin, tai leijuimme ehkä kahden, tämä todellisuuden ulkopuolella jossain toisessa ulottuvuudessa. Ajassa ja paikassa jota ei ole merkitty karttaan. Jos joskus yöllä havahduin hereille, tunsin miten hänen kätensä lepäsi kehollani, miten hänen tasainen rauhallinen hengityksensä lämmitti ilman ja varovasti hiukan asentoa vaihtaen painauduin häntä vasten. Joskus, jos oli valoisaa, katselin hetken häntä, silitin ehkä hellästi hänen hiuksiaan tai peittelin hänen paljasta kehoaan ettei hänen tulisi kylmä. Toisinaan hän ei huomannut mitään, joskus hän äännähti hiljaa tai korjasi hiukan asentoaan, mutta koskaan hän ei herännyt. Ehkä hänkin heräsi joskus öisin, vaihtoi asentoa, katseli minua, korjasi peittoa ja silitti päätäni. En tiedä, en herännyt siihen, mutta joskus kuin unen läpi olin tuntevinani hänen läsnäolonsa ja ne pienet eleet.

Aamulla usein heräsin siihen että huoneessa oli liikettä. En avannut silmiäni vaan odotin että hän palaa viereeni. Hän palasi aina, herätti minut hellillä käsillään tai huulilla jotka painautuivat iholleni tai huuliani vasten. Joskus kiusoittelin häntä enkä suostunut avaamaan silmiäni. Hän huomasi hyvin nopeasti että en ole unessa enää. Ilmeeni paljasti minut, hymy huulillani ja vastaus suudelmaan. Me emme pakottaneet toisiamme heräämään tai nousemaan, mutta molemmat tiesivät velvollisuutensa, joten lyhyen leikkisän uneliaan kohtauksen jälkeen meille usein tuli kiire. Ulkoisen todellisuuden paineet ja pakko palata arkitodellisuuteen riuhtaisi meidät pois onnellisesta maailmastamme. Joskus se oli hiukan tuskallistakin, mutta useimmiten suhtauduimme molemmat siihen hyvin asiallisesti tietoisina velvollisuuksistamme. Alakuloisuus tuli sitten myöhemmin kun jouduimme eroon toisistamme ensin tunneiksi ja sitten myöhemmin päiviksi, viikoiksi, jopa kuukausiksi.

Viimeiseen asti vältimme ajattelemasta eroa. Pakkoa olla erillämme pitkiä aikoja. Elimme hetken kerrallaan aina siihen päivään, iltaan ja aamuun jolloin se hetki koitti. Pikkuhiljaa levottomuus valtasi meidät molemmat ja viimein koin jo olevani romahduksen partaalla. Laskin ensin tunteja, sitten minuutteja, lopulta sekunteja ja sitten se hetki koitti. Viimeisen iltana menimme ulos syömään. Halusin ilahduttaa häntä, mutta todellisuudessa olimme jo molemmat niin hermostuneita ettei mikään tavanomainen saanut ajatuksiamme irti tulevasta erosta. Söimme toki, mutta en edes muista mitä. Maistuiko se miltään, todennäköisesti ei. Minulla ei edes ollut nälkä, mutta syöminen kuuluu jokapäiväisiin toimiimme. Olimme suunnitelleet kaiken, mutta kumpikaan ei osannut tai halunnut toteuttaa suunnitelmaa. Hänen piti ostaa jotain, mutta emme menneet edes siihen liikkeeseen. Hänen olisi pitänyt pakata, mutta se sai jäädä viimeiseen hetkeen. Meidän olisi pitänyt keskustella asiallisesti ja järkevästi, mutta puhuimme kaikesta muusta. Vilkuilin kellon vaikka sillä ei juuri sillä hetkellä pitänyt olla mitään merkitystä.

Kävelimme kuin pilvessä pitkin kaupungin katuja. Emme kumpikaan pystyneet muodostamaan yhtään järkevää lausetta. Tokaisimme jotain täysin merkityksetöntä, emme kysyneet mitään, vältimme sitä, sillä emme halunneet vastauksia. Vai oliko se niin, miten se oikeastaan oli. En tiedä. Sitten minut valtasi paniikki. Pysähdyin, hän pysähtyi ja kääntyi puoleeni kysyvä katse silmissään. Tartuin häntä kädestä ja katsoin paniikinomaisen pelästyneesti häntä silmiin. Siinä hetkessä me molemmat kuin putosimme tähän maailmaan. Halusin sanoa jotain, tai itse asiassa olisin halunnut sanoa paljon, mutta sanat takertuivat kurkkuuni. Yritin etsiä ulospääsyä ja vihdoin sain mieleeni muutaman kokonaisen lauseen, mutta en tiennyt mitä sanoa. Siksi sanoin: "en tiedä mitä sanoa" ja hän vastasi: "en minäkään". Tunsin miten suuri kyynel putosi silmäkulmastani poskelle ja vieri hitaasti alas. Hän näki sen ja pyyhki pois kädellään. Sitten tuli toinen ja hän suuteli sen pois. Kun hän painautui minua vasten tunsin miten hänen poskensa kostuivat. Me seisoimme siinä keskellä katua, ihmiset tuijottivat ja me seisoimme siinä sylikkäin itkien.

Kolmas

Aluksi tuntui että meille jäi aivan liian vähän aikaa toisillemme. Olimme molemmat kiireisiä ja kiire tuntui erottavan meidät toisistamme kestämättömän pitkiksi ajoiksi. Kyse oli vain tunneista, mutta ne tuntuivat ikuisuuden mittaisilta. Ja sitten kun koitti se hetki että meillä oli aikaa toisillemme tunnit lyhenivät, ne kiisivät ohitsemme kuin huomaamatta. Saatoimme maata vuoteella useita tunteja, annoin sormieni liukua hänen ihollaan, opetin ne muistamaan kehon lämmön, ihon pehmeyden ja yksityiskohdat joista tunnistaisin hänet vaikka täydellisessä pimeydessä tai silmät suljettuina. Emme puhuneet silloin paljoakaan. Puhuin käsilläni hänelle ja samalla opettelin hänen keholtaan hänen kielensä. Nautin suunnattomasti näistä hetkistä joina sain opetella hänen läsnäoloaan ja kertoa hänelle käsieni tarinaa. Luulen että hän nautti myös. Me lepäsimme näin kiireen pois elämästämme niiksi hetkiksi, vaelsimme kuin toiseen ulottuvuuteen josta paluu oli kerta kerran jälkeen tuskallisempaa.

Tunnustelin hänen niskaansa hapuilevin huulin. Ensin siirsin tummat hiussuortuvat sivuun ja kevein sormin haroin tukkaa ja niskan untuvaa. Se oli pehmeää ja kevyttä saatoin tuskin tuntea sen. Niskakuoppa oli kaunis, iho kuulasta ja pehmeää. Joskus kun olin hetken hengittämättä saatoin tuntea hänen sydämensä sykkeen kaulavaltimolla. Iho liikkui keveän tasaisesti ja virtaavan veren lämpö hehkui sen läpi. Halusin saavuttaa saman rytmin, mutta hän oli niin henkeäsalpaavan kaunis että hengästyin. Sydämeni löi yhä lujempaa ja vereni kohina lukitsi korvani kuulemasta mitään muuta. Mitä lähemmäs häntä halusin päästä sitä voimakkaammin oma kehoni teki itseään läsnä olevaksi ja aistini tuntuivat heikkenevän. En kuullut, minun oli suljettava silmäni että voisin säilyttää sormieni tunnon. Käteni alkoivat vapista ja tunsin miten hiki tunkeutui ihohuokosistani pintaan. Olin aivan liian jännittynyt keskittyäkseni yhteen aistiin tai kohteeseen, hänen läsnäolonsa täytti koko tilan sisälläni, tuntui kun en olisi ollut enää olemassa itse tässä ja nyt. Sydämeni lyönnit olivat toki minun, mutta sen kiihkeä syke johtui ulkopuolisista ärsykkeistä. En hallinnut enää itse kehoani, aistejani tai ajatuksiani. Olin ulkopuolinen itselleni, hän täytti minut olemassaolollaan.

Hänen selkänsä kaareutui kauniina eteeni. Eteen taivutetun käden alta paljastui osa kainalokuoppaa ja rintakehän alapuolelta alkoi uuman häikäisevä kaari joka päättyi pehmeästi kohoavaan lantioon. Sormeni aivan kuin leijuivat hänen ihollaan ja tunsin miten kämmenkuoppani alkoi kostua hiestä. Yritin hengittää äänettömästi, mutta sydämeni lyönnit salpasivat sen katkonaiseksi ja keuhkoni eivät tuntuneet saavan tarpeeksi ilmaa. Pelkäsin tukehtuvani tähän kauneuden kokemukseen, mutta halusin jatkaa pyörtymiseen asti. Silmäni alkoivat sumentua, en nähnyt enää selvästi hämärässä. Suljin ne pitkiksi ajoiksi ja näin käsieni kautta sen kaiken kauneuden jota katseeni ei enää kyennyt hahmottamaan. Huuleni kostuivat ja kurkkua kuivasi kun yritin suudelmin laskea hänen selkänikamansa. Matemaattinen lahjakkuuteni osoittautui harhaksi totesin itselleni. Minusta oli tullut kyvytön hahmottamaan aistieni kokemuksia rationaalisesti, joka toki näytti olevan täysin merkityksetöntä. Estetiikassa hahmo ja muoto ovat tärkeämpiä kuin monimutkaiset kaavat ja pilkun tarkka lopputulos. Pääsin irti arkisesta minästäni ja huomasin tulleeni joksikin muuksi. Se ei tuntunut edes menetykseltä, päinvastoin, olin vakuuttunut siitä että tämä tila olisi parempi kuin se entinen. Halusin jäädä tähän tilaan palaamatta enää koskaan takaisin entiseen.

Nämä tuntien mittaiset tutkimusmatkani hänen ihollaan kuluivat nopeasti. Olin yrittänyt painaa mieleeni jokaisen yksityiskohdan, mutta myöhemmin havahduin huomaamaan että en muistanut juuri mitään. Joka kerta aloitin matkan uudelleen alusta, ehkä jokin yksityiskohta jäi mieleeni, mutta joka kerta löysin jotain uutta ja ennen kokematonta. Joka kerta matka oli arvoituksellinen ja uusi enkä koskaan voinut tietää aivan tarkasti mihin se johtaa. Hän ei vaatinut mitään, ei pyytänyt, joten minä sain vaeltaa vapaana ilman esteitä ja rajoja. Olin hyvin onnellinen ja luulen että myös hän oli hyvin onnellinen. Ainakin juuri sillä hetkellä.

Kun hän kääntyi ja katsoi minuun tunsin miten hänen silmänsä polttivat ihollani. Tuntui kuin olisimme nähneet toistemme läpi. Kun katsoin häntä silmiin on kuin olisi nähnyt niiden taakse jonnekin sisäiseen yksityisyyteen joka yleensä oli muilta suljettua aluetta. Näin sinne, mutta en nähnyt mitään, sillä hän sokaisi minut valtavalla voimallaan joka tuntui lävistävän minut ja tunkeutuvan sisääni. Voima täytti minut ja hengästynyt kehoni tuntui syttyvän elämään ilman hengitystä ja ilman ravintoa. Tunsin itseni nälkäiseksi, mutta sitä nälkää ei voinut poistaa ravinnolla, siihen tarvittiin hän ja hänen läsnäolonsa.

Kun joskus näin hänet kaukaa lähestymässä minua hän näytti erottuvan muusta joukosta, olevan kuin toisessa ulottuvuudessa muihin nähden. Ihmisvilinässä hän oli muille vain yksi heistä, mutta minä en nähnyt muita, näin vain hänet. Joskus hän saattoi kadun vilinässä jäädä hetkeksi jonkun hahmon taa, mutta minä tiesin tarkalleen missä hän on ja aavistin mistä hän putkahtaisi seuraavaksi esiin. Ja kun hän tuli lähemmäs tunsin jonkinlaisen lämpimän aallon lähestyvän minua. Siinä vaiheessa kun katseemme kohtasivat, kaukaakin, jonkinlainen valonsäde tai sädekehä erotti hänet muista. Näin ensin vain hänen katseensa, tummat silmänsä ja sitten iloiset naurunrypyt silmäkulmissaan. Sen jälkeen hymy nousi hänen huulilleen, paljasti valkoisen hammasrivistön ja lopulta hahmotin jo hänen koko kehonsa ja tervehdykseen heilahtavan käden. Hän ei juurikaan nostanut kättään, se vain heilahti iloisesti sivulle. Sormet suoristuivat rennosti ja käsi palasi luonnollista tietään takaisin alkuperäiseen asentoon. Hänen katseensa, ilmeensä ja kehonsa kieli viestitti minulle hänen valovoimaisen ylhäisyytensä saapumisesta. Nämä hetket muistan hyvin, sillä ne olivat täynnä odotusta ja toiveita. Ne hetket kun olimme lähekkäin läsnä toisillemme eivät kuitenkaan jääneet muistiini niin selkeinä. Miksi, sitä mietin usein. Miksi juuri ne hetket jotka kaikkein tarkimmin haluaisin muistaa ovat unohtuneet. Siis ainakin osin unohtuneet. Ne ovat juuri niitä hetkiä joita kaipaan eniten ja juuri niistä hetkistä minulla on kaikkein hauraimmat muistikuvat. Onko niin että ihminen haluaa unohtaa voidakseen kaivata ja kun kaipaa haluaa kokea saman yhä uudelleen ja uudelleen.

Toinen

Olimme siis kohdanneet, tulleet toisillemme tutuiksi. Meitä yhdisti kokemus ja tarina jollaista emme olleet tienneet olevan olemassakaan. Se mitä sydän viestii voi muuttaa niin sinun kuin myös hänen elämänsä, ainakin hetkeksi, mutta joskus myös kokonaan. Sirkus antoi meille mahdollisuuden alkukantisen rytmin ja taiteen muodon kautta löytää jokin yhteys siitä huolimatta että tulimme molemmat kaukaa, aivan kun eri ulottuvuuksista. Meitä yhdisti jokin, joka ei ollut tässä ja nyt, vaan joka tuli jostain kaukaa menneisyydestä. Sieltä missä tuli ja savu muuttuivat rummuiksi. Missä sanoma muuttui sydämen rytmien mukaiseksi viestiksi joka yhdisti ihmiskunnan yhdeksi suureksi kokonaisuudeksi. Tai sitten ei, ehkä kaikki on vain kuvitelmaa siitä mitä on ollut ja mitä tulee olemaan.

Joka tapauksessa me löysimme jotain jo kauan sitten kadonnutta, mutta jotain joka on ollut olemassa aina ja ikuisesti. Itse asiassa se on asia, joka ei ehkä katoa koskaan, tai jos katoaa, silloin katoaa koko ihmiskunta ja sen pitkä historia. Asia ei ehkä ollut kadonnut, mutta meille se oli outo ja tuntematon siitä syystä että tulimme kaukaa eikä meillä ollut yhteistä tietä. Löysimme tien ja meille annettiin mahdollisuus kulkea sitä. Yhdessä tai erikseen, käsikädessä tai kaukana toisistamme. Tuntemattomina tai läheisinä ystävinä, ihmisinä jotka voivat tukea toistaan ja tukeutua tosiinsa tapahtuipa mitä tahansa.

En tullut kertoneeksi sitä, että kun astuimme huoneeseen, hän sanoi minulle että olen pitkä, joten otin kengät pois jalastani. Siinä vaiheessa kun olin kumartunut riisumaan kenkiäni ja nousin siitä ylös, näin miten hän katsoi minua. Ei niin kuin vierasta, vaan niin kuin tuttua ja läheistä, jotakuta joka on yhtä hänen kanssaan. Niin katseemme yhtyivät erottamattomasti aina siihen hetkeen kun suljimme silmämme ja huulemme painautuivat toisiaan vasten. En osaa sanoin kuvata sitä lämpöä ja hellyyttä jonka saatoin tuntea hänen kosketuksessaan. Olin tulessa vailla savua. Sydämeni hakkasi kuin rumpu. Siitä se ehkä alkoi, tai sitten se alkoi jo aikaisemmin, tai oli ollut olemassa aina. Se mikä meitä yhdisti sillä hetkellä oli ollut olemassa aina aikojen alusta, me tulimme tuntemaan sen nyt. Tässä hetkessä ja siitä lähtien.

Niin kuin olin ajatellut, hän oli erilainen. Jo heti ensi hetkestä tiesin sen, mutta kesti jonkin aikaa todeta asia todeksi. En voi sano että olisimme edenneet hitaasti, me etenimme juuri niin nopeasti kuin asiat etenivät. Ja kaikkeen tähän toki vaikutti se, että vietimme pitkän illan sirkuksessa, kävelimme hitaasti, joimme teetä ja kaikki ne asiat jotka kietoutuivat niin huviin, tarinoihin kuin tapahtumiin niin edistivät kuin estivät tapahtumien kulkua. Edistivät siksi, että meille jäi aikaa tutustua ja aivan kuin harkita. Estivät siksi, että me kulutimme aikaa ja harkitsimme, jos siis harkitsimme. Ehkä me vain odotimme täyttymystä tapahtuvaksi. Näin joka tapauksessa kävi halusimme tai emme. Ja toki me halusimme, sillä emmehän me kumpikaan kieltäytyneet ja yrittäneet estää tapahtunut tapahtuvaksi. Sirkus teki meistä toisillemme vielä enemmän tärkeät, kuin mitä olimme ehkä olleet jo mielikuvissamme. Se oli historia joka yhdisti meidät niin taiteen, mielikuvien kuin kokemuksen kautta. Olimme yhtä jo silloin, mutta tavallaan kuin halusimme varmistaa että se mikä on, on totta.

Yksi suudelma ei vielä kerro mitään. Suudelma voi olla ystävyyden osoitus, jäähyväisten merkki tai intohimoisen rakkauden tunnusmerkki. Emme tienneet, kun painoimme huulemme toisiaan vasten, mitä se on, mutta toki tarinan jatko tulee kertomaan sen merkityksen. Hänen huulensa olivat kuumat, suorastaan tuliset ja himoittavat. Voin melkein tuntea veren pauhun hänen kehossaan, suonissa pulppuavan elämän lähteen joka etsii kohdetta purkautuakseen. Hän oli kuuma, hän oli tuli ilman savua. Ja melkein voin uskoa tunteneeni miten hänen sydämensä rumpu soi kutsuvaa säveltään minulle. En tiedä oliko se totta vai kuvittelinko vain, mutta tulevaisuus tuli sen todistamaan. Sinä kuumana yönä keskellä pohjoista koleutta kohtasi kaksi sydäntä joiden läpi virtaavan veren pauhu oli kuin kosken kohinaa vailla patoja ja esteitä. Hän oli erilainen, minä tiesin sen. Mutta olinko minä sellainen, jota hän oli odottanut, mitä hän oli minusta kuvitellut.

Jokaista tummaa ja koleaa yötä seuraa aamu ja sarastus. Emme nähneet auringon nousevan sillä meillä oli kiireemme, elimme maailmassa jossa ihmisellä ei ole aikaa henkilökohtaisen kokemuksen täydellisyyteen vaan on joku muu voima joka ajaa ja pakottaa hänet aikatauluihin ja järjestelyihin jotka estävät henkilökohtaisen kokemuksen täyttymyksen. Mutta siitä kaikesta huolimatta olimme saavuttaneet jotain, löytäneet sen polun pään joka johti meidät tielle joka vei johonkin kauemmas missä olimme olleet aiemmin.

Sarastus ei johtanut meitä eroon, päinvastoin jatkoimme samaan suuntaan. Se oli ilmeistä, mutta syy siihen oli toinen kuin tapahtumat jotka johtivat meidät tähän tulevaisuuden tilaan joka oli edelleen arvoitus, mutta ilmeinen. Tulisimme jatkamaan jotain, jota emme vielä kumpikaan tunteneet, jotain joka johtaisi meidät johonkin uuteen ja ennen kokemattomaan. Emme tienneet kun läksimme silloin ja kuka palata vois. Voi kuinka totta tästä kaikesta tuleekaan tulemaan ja minä vain lasken leikkiä asioilla jotka todellisuudessa muuttavat kaiken, kaiken sen jonka olen kokenut ja jonka tulen kokemaan, vielä tietämättä sitä.

Hän oli pehmeä ja hellä. Enemmän kuin kukaan muu, jos uskallan sanoa niin. En tiedä mikä saa minut sanomaan tai ajattelemaan niin, sillä hänhän on kuitenkin vain ihminen, mutta hän on erilainen. Hän tulee lähelleni kuin varjo joka kuuluu minuun, kuin vaate joka minun tulee pukea, kuin ajatus joka on minun. Hän ei ole vieras, ei ulkopuolinen, hän on osa minua niin kuin ajatukseni, vaatteeni tai varjoni. Olen ymmälläni, sillä saan enemmän kuin osaan odottaa tai pyytää. Saan enemmän kuin mitä osakseni kuuluu tulla, minä en ole ansainnut tätä kaikkea ja se tekee minusta hauraan ja levottoman. Niin epätodellista ja kuitenkin totta, niin todellista ja kuitenkin epäilen sen olevan totta.

Ihmisellä on taipumus etsiä vastauksia esittämättä kysymyksiä. Kysymyksen esittäminen tekee asiasta liian ilmeisen ja sen asetanta johdattelee vastaukseen antaen sille sen luonteen. Ilman kysymystä vastaus voi olla mitä tahansa, vapaasti muotoiltu, aiheesta riippumaton tai kysymyksiä herättävä. Etsin vastausta ilman kysymyksiä ja se annettiin minulle. Huomasin olevani hyvin vapautunut ja onnellinen, mikään ei tuntunut rajoittavan minua. Annoin tarinoiden kulkea kauttani ja halusin tulla osaksi niitä.

Ensimmäinen

Takassa palaa tuli, mietin miten kertoisin tästä. Mistä aloittaisin ja onko tarinani tarua vai totta. Aikanaan luin runon, kreikkalaisen runoilijan kirjoittaman, jossa käsiteltiin kieltäytymistä ja sanaa ei. Runon nimi taisi jopa olla lyhyesti ja ytimekkäästi ei. Siinä oli kohta joka meni suurin piirtein näin: "se joka sanoo ei, sanoo sen vakaumuksensa tunnossa. Epääjä ei kadu vaikka se ei, se oikeakin, painaa häntä hänen elämänsä loppuun saakka." En tiedä, olisiko tarinani ollut totta jos en olisi sanonut ...

Kun ihminen alkoi viestittää tapahtumia ja tuntojaan hän käytti ensin tulta. Tulet kertoivat saapuvasta vihollisesta, tai vain jostakusta saapuvasta, sillä ethän voi tietää onko hän vihollinen tai ystävä ennen kuin olet kohdannut hänet silmästä silmään, kädestä käteen, suudelmasta suudelmaan tai miekasta miekkaan. Intiaaneilla, siis ainakin intiaaneilla, oli käytössään savumerkit. Niiden lähettämiseen toki tarvittiin tulta, mutta niillä voitiin jo savupilvien koon, muodon ja tiheyden mukaan viestittää oliko tulija ystävä vai vihollinen. Oliko edessä kenties jotain muuta, uusia tuulia tai tulevia tapahtumia. Tulta voi käyttää lähinnä pimeään aikaan eli öisin ja savua valoisaan aikaan eli päivisin. Sateella tuli syttyy hitaasti ja savu nousee ehkä paksumpana mutta hitaammin. Nämä olivat siis hyvin alkeellisia viestintämuotoja ja ympäristö ja sääolosuhteiden mukaan käytettävissä.

Sitten tuli rumpu. Rummun voi toki polttaa, se lämmittää hetken, saat aikaan tulen ja savua, mutta sen jälkeen jää vain hiljaisuus. Rummulla voit viestittää niin öin kuin päivin. Tuulen suunta ja sää muuttaa viestiä, mutta rumpu on käytännöllisempi ja antaa enemmän vaihtoehtoja viestiä erilaisia asioita.

Päätin viedä hänet sirkukseen, koska kaupungissa vieraili juuri silloin sirkus. Sirkus on kansainvälinen ja kulttuurista riippumaton taiteen muoto, joten ymmärtämättä kieltä se viestii jotain. Sirkuksessa on niin savua, tulta kuin rumpuja, joten päätin viedä hänet sirkukseen. Akrobatia, tulen nielijät, eläimet ja taidokkaat pellet, niistä koostuu ja niissä peilautuu koko elämän kirjo. Se on siis paras tapa viihdyttää häntä joka tulee kaukaa, puhuu eri kieltä ja on kokemuspohjaltaan erilainen, mutta silti se sama kuin kuka tahansa meistä. Ihmisiä yhdistävät monet asiat, mutta erottavat yhä useammat, mitä alkukantaisempi yhteinen kokemus on sitä enemmän se voi yhdistää erilaisia ihmisiä. Niin ajattelin.

Kun tapasimme ensimmäisen kerran hän teki minuun vaikutuksen. En ymmärtänyt mitä se oli ja ajattelin että tulkitsisin ehkä jotain väärin, mutta nyt ajattelin että ehkä sirkuksen ja sen kokemuksen kautta voisin päästä alkulähteelle ja selvittää kaiken. Hän oli erilainen kuin kaikki ennen tapaamani ihmiset ja minä olin sentään tavannut paljon ihmisiä. Eri kulttuureista ja eri mantereilta. He olivat erilaisia niin luonteeltaan, käytökseltään kuin taustoiltaan, mutta kaikki me olimme ihmisiä, joten jokin alkukantainen meitä edelleen yhdisti. Jotkut olivat rikkaita ja jotkut köyhiä, mutta silti he olivat kaikki samaa sukua ja puuta. Ihmisiä kaikki tyyni.

Hän oli erilainen ja halusin ottaa selvää hänestä. Halusin tietää mikä on totta ja mikä kuvitelmaa, aivan kuin runossa halusin tietää mikä tarkoittaa kyllä ja mikä ei. Jotta voi tehdä valinnan näiden kahden äärimmäisen vaihtoehdon välillä on mentävä äärimmäisyyden äärelle ja minulle se oli sirkus. Sirkus on huvia, mutta se on huvia joka perustuu osin äärimmäiseen totuuteen ja osin vilpilliseen taikaan. Sen oivaltaminen ja totuuden löytäminen siitä voi johtaa totuuteen jota ei arkipäivän elämässä ehkä koskaan kohtaa. En tiedä olenko oikeassa, mutta asiasta on otettava selvää ja nyt on sen aika.

Suunnittelin kaiken tarkkaan, oli lokakuu ja kylmä aika. Sirkus on teltassa ja siellä tulee syksyllä kylmä, joten otin sen huomioon. Päätin pukea ylleni hiukan ylimääräistä sillä aavistin että hänelle tulisi kylmä ja silloin voisin antaa hänelle jotain lämmintä päälleen. Sen lämpimän täytyy olla jotain henkilökohtaista, jotain sellaista joka ei näytä suunnitetulta ja tekee häneen vaikutuksen pelkällä arkipäiväisyydellään. Siihen täytyy liittyä myös jokin sanoma joka tekee häneen vaikutuksen, saa hänet miettimään ja ehkä hiukan kiinnostumaan sinusta ja siitä kuka olet, mistä tulet ja mitä mielessäsi liikkuu. Tällainen suunnitelmallisuus voi tuntua suorastaa rikolliselta, mutta jos sen tarkoitus on pelkästään hyvä katson että se on sallittua.

Valitsi kaulahuivin. Sellaisen lämpimän ja arkisen, tai ei niin arkisen, mutta kuitenkin sellaisen jota itse käytän myös arkisin. Liinaan liittyy myös tarina jonka voin kertoa jos hän kysyy sitä, joten siitä on myös tarinan juureksi. Mutta jos hän ei kysy se riittää että saan kietoa sen hänen harteilleen. Liina tuoksuu käyttämälleni parfyymille koska se on vasten kaulaani jolle yleensä laitan pari pisaraa aamuisin, joten siinä on minun ominaishajuni. Hän aistii sen kun liina on hänen kaulallaan, joten jos hän pitää siitä se tekee vaikutuksen, ja jos ei sille ei voi mitään. Riskinsä siis kaikessa, mutta nythän onkin kyse totuuden selvittämisestä eikä todellisuuden luomisesta, jos saan huomauttaa.

Menemme siis sirkukseen. Väliajalle asti kaikki menee hyvin, ohjelmisto on mielenkiintoinen ja meillä on hauskaa, siis ainakin näennäisen hauskaa vaikka temput voivatkin olla vaarallisia, pelottavia ja jopa järkyttäviä toisinaan. Toisinaan voit sääliä eläimiä tai tuntea tuskaa jonkun puolesta, mutta yleensä ihmiset menevät sirkukseen kepeällä mielellä vailla huolia ja murheita, joten todennäköisesti suhtaudumme kaikkeen positiivisin mielin. Jännittävässä kohdassa voimme turvautua toisiimme ja kokea yhteistä pelkoa, iloa tai pettymystä, jos niin käy. Kuitenkin siinä noin väliajan tienoilla, kun ensijännitys laukeaa, hänelle varmasti tulee kylmä. Tai ainakin voin kysyä sitä. Todennäköisesti hän on edes hiukan viluinen, koska en ole varottanut häntä viileydestä ja hän ei ole osannut varautua koleuteen kun istumme pitkään paikoillamme lähes liikkumattomina. Siinä vaiheessa kysyn onko kaikki hyvin ja onko sinun kenties kylmä ja siitä tarinamme alkaa.

Kiedon liinan hänen hartioilleen ja voin jo kuvitella lämpimän hymyn hänen kasvoillaan. Liina sinänsä ei ehkä lämmitä kovin paljon, mutta jo pelkkä kaunis ajatus saa veren kiertämään. Hän ehkä siirtyy vähän lähemmäs, tai sitten minä teen niin, tai kenties molemmat meistä rohkaistuvat lähenemään toisiaan. Läheisyys tuo lämmön tunteen ja viimeistään siinä vaiheessa koleus lakkaa olemasta meidän välillämme. Koska meistä näin tuon liina välityksellä on tavallaan tullut yhtä voimme vapautuneemmin keskustella vähemmän jokapäiväisistä aiheista. Kerron hänelle tarinan, se on tarina tulesta, savusta ja rummusta. Tämä tarina sopii tilanteeseen hyvin koska olemme sirkuksessa ja sirkuksessa on aina niin tulta, savua kuin rumpuja. Väliaika on lyhyt kun mielikuvituksellinen tarina täydentää sirkuksen ohjelmaa, ja jos tarina jääkin kesken ja on hänestä kiinnostava hän varmasti haluaa kuulla sen loppuun myöhemmin. Näin tarina jatkuu ja jos olen taidokas kertoja se jää joka kerta hiukan kesken ja joudumme jatkamaan sitä myöhemmin.

Väliajan jälkeen tulee yleensä sirkuksen huippunumero, vai tuleeko. Jos ei tule on se joka tapauksessa jännittävä ja mielenkiintoinen. Kun jännitys tihenee ja lisääntyy tulee meille tarve hivuttautua hiukan lähemmäs toisiamme aivan kuin turvataksemme olomme. Me emme ole yksin, meillä on toisemme ja turva tosissamme. Jos tunnelma jostain syystä latistuisi voisin kuiskata hänen korvaansa kenenkään kuulematta ja kysyä vain yksinkertaisesti: onko kaikki hyvin. Luonnollisesti hän vastaa että on. Ehkä jatkamme jakamalla toisillemme pieniä huomionosoituksia tai sitten vaan keskitymme ohjelmaan, mutta todennäköisesti ainakin luomme katseita jos emme ehkä sano mitään. Katseet puhuvat paljon, enemmän kuin korviin kuiskitut sanat, jotka voidaan niin usein ymmärtää väärin.

Ja sitten ohjelmisto tietysti päättyy. On aika ottaa seuraava askel. Poistumme teltasta, hänellä huivini harteillaan. Koska ulkona on kylmä hän luonnollisesti pitää huivia ja jos hän vaikka tarjoisikin sitä takaisin, kieltäytyisin kohteliaasti. Kävelemme ensin joukon keskellä mutta myöhemmin tiemme erkaantuu pääjoukosta ja jossain vaiheessa kävelemme kahden. Se ei ole mitenkään outoa tai erityistä, sillä näin käy kaikille lähteville, mutta jotkut lähtevät yksin, me lähdemme kahden. Koska matka ei ole pitkä, kävelemme, ja koska matka ei ole pitkä ei meillä ole erityistä kiirettäkään. Hitaasti valumme kohti määränpäätä, ehkä poikkeamme hiukan suorimmalta tieltä, mutta etenemme kuitenkin määrätietoisesti. Sitten tulee se hetki kun meidän pitäisi erota. Hiukan ennen sitä pysähdymme, ehkä katselemme ympärillemme ja keskustelemme rakennuksista, monumenteista, puiston puista tai taivaan tähdistä. Se riippuu aivan siitä mitä juuri sillä hetkellä sattuu kohdallemme osumaan. Askeleet käyvät verkkaisemmiksi ja puheen tauot pitenevät. Kun tulemme ovelle saattaa hän olla unohtanut että hänellä on lainaamani huivi, tai sitten hän ottaa sen hartioiltaan. Jos hän ottaa sen voin kertoa siitä tarinan, mikä huivi se on ja mistä, tai sitten ei. Jos hän taas unohtaa sen hän huomaa sen hyvin pian ja haluaa palauttaa sen. Mutta näin ei luonnollisestikaan käy koska kertomukseni tulesta, savusta ja rummusta jäi sirkuksessa kesken, ehdotan että kerron sen loppuun ennen kuin eroamme.

Me siis menemme sisään lämpöisiin huoneisiin, riisumme päällysvaatteet ja istahdamme jatkamaan tarinan loppuun. Koska ulkona oli viileää päätämme juoda kupilliset kuumaa teetä. Teestä taas syntyy uusi puheenaihe, mitä lajia ja miten valmistettuna. Haudutettuna kannussa vai viilennettynä lasissa. Tuleeko sokeria, sitruunaa vai kenties jotain yrttejä. Miten tee perinteisesti kuuluu valmistaa ja miten se tulee nauttia. Mikä on oikea lämpötila ja vahvuusaste. Ja sitten tietysti se mistä teestä pidämme eniten, miten makumme poikkeavat jos poikkeavat ja onko jokin erityinen teelaatu jota emme ole vielä maistaneet ja miltä se mahtaisi maistua nyt. Tässä ja nyt. Mikä on eksoottisin paikka jossa olet juonut teetä, mikä eksoottisin paikka jossa viljellään teetä ja mikä eksoottisin laji jota olet maistanut tai sitten et. Teehen liittyy paljon perinteitä ja tapoja joista voimme kertoa toisillemme joko kokemuksia tai vain tietoja ja mahdollisia oletuksia, jos nimittäin emme tiedä. Aina toinen tietää jotain mitä toinen ei tiedä ja lopulta keskustelumme teestä ohittaa alkuperäisen tarinan joka jää edelleen odottamaan jatkoa ja loppuaan.

Tunnemme miten lämmin juoma lämmittää kehomme ja illan koleudesta viileät kädet lämpenevät kupin posliinipinnasta. Höyry tunkeutuu sieraimiin ja hyväilee kasvoja. Aromit avaavat aistimme ja koemme huoneen hämärän tunnelman niin tämän hetken kuin tarinoidemme kautta. Huone muuttaa muotoaan ja voimme kuvitella sen teehuoneeksi jossain kaukaisessa maassa, paikassa jossa kumpikaan ei ehkä ole vielä käynyt, mutta on haaveillut siitä. Tai sitten voimme muistella menneitä aikoja ja paikkoja, kertoa niistä toisillemme muistoja kuin uusia tarinoita joita emme vielä koskaan ole kertoneet kellekään. Kun tee viilenee ja kupit tyhjenevät tulee hetken hiljaisuus, seuraavan hetken odotus, kellon viisari liikahtaa hitaasti seuraavan tunnin kohdalle ja meidät valtaa levoton odotus. Siihen hetkeen jos johonkin sopii jatkaa alkuperäistä tarinaa joka jäi kesken. Luonnollisesti on jo myöhä ja se tekee meistä molemmat ehkä hiukan levottomiksi, mutta tarinaa ei voi jättää keskenkään koska se odottaa jännittyneenä jatkoaan.

Sirkuksessa siis kerroin alun, eli miten tuli oli ensimmäinen, savu toinen ja rumpu kolmas. Koska istumme vierekkäin se antaa minulle mahdollisuuden tarttua häntä kädestä, asettaa se hänen sydämelleen ja osoittaa että rumpu on tavallaan kuin sydän. Tunnet sen lyönnit, miten se rummuttaa ja viestittää mitä sielullasi on sinulle kerrottavaa. Ehkä rumpu keksittiin juuri siksi että sydän rummuttaa yksilöllistä sanomaa sinulle ja minulle, joten tämä samainen rytmi voi siis toimia myös viestinnän välineenä. Jokaisella on sydän ja jokaisella sydämellä on viestinsä kerrottavanaan. Rumpu siis mahdollisti viestinnän laajentamisen sisäisestä mikrokosmisesta viestinnästä makrokosmiseen ihmisten ja yhteisöjen väliseen viestintään. Ja kun pidän häntä kädestä, pidän hänen kättään hänen sydämensä päällä, hän tietää mitä hänen sydämensä viestittää hänelle ja hänen silmissään minä voin lukea sen mitä se sanoo hänelle ja miten hän sen sanoman tulkitsee. Niinkö yksinkertaista se on. Vain tarina ja käsi sydämellä. Käsi kädessä ja käsi sydämellä. Niin yksinkertaista se on.

Siinä vaiheessa yö on kääntymässä jo aamuun. Ennen sarastusta olemme saaneet tarinan tähän vaiheeseen, mutta se ei vielä tarkoita sitä että tarina on loppu. Ei tästä se vasta alkaa. Tai sitten se on jo kokonaan toinen tarina. Kuka tietää mitä sen on, sen asian selvittämiseen voidaan joskus tarvita kokonainen elämä tai kaksi.