Kahdeksas

Opettelin siis elämään uudella tavalla, ilman huolia ja murheita, rakkauden viitoittamalla tiellä. Olo oli helpottunut ja kevyt, saatoin naurahtaa epäkohdille jotka aikaisemmin olisivat syösseet minut murheellisena jatkuvan pohdinnan kierteeseen. En voi sanoa että lopetin miettimisen kokonaan, ei, päinvastoin ajattelin ehkä entistä enemmän, mutta ajatukseni olivat positiivisia ja selkeitä. En tuhlannut aikaani vaihtoehtojen punnitsemiseen, sillä minulla oli aina vastaus valmiina olipa kyse sitten miten monimutkaisesta asiasta hyvänsä. Ja jos joku asia ei ratkennut ensimmäisellä kerralla, jätin sen huoletta hautumaan ja jatkoin sitten myöhemmin kun olin valmis ja valaistunut ratkaisemaan sen. Leijuin ja lensin, minulla oli siivet ja osasin lentää. Tämä tuntuu ehkä hieman oudolta, mutta näin sen koin, eikä kokemuksessani ollut mitään vastenmielistä. Päinvastoin tunsin olevani vapaa ja täydellinen vailla arkisia kahleita ja epäkohtia joista aikaisempi elämäni oli osin koostunut. Myös ystäväni huomasivat muutoksen ja alkoivat ihmetellen kysellä mikä minun oli, mitä oli tapahtunut. Välttelin suoria vastauksia sillä oletin ettei kukaan olisi voinut ymmärtää, en olisi osannut selittää, eikä kukaan joka ei ole kokenut sellaista voisi ymmärtää. Kokemus oli henkilökohtainen ja sanat riittämättömiä selittämään sitä. Tuntui kuitenkin että tavallaan kuin vedin myös heitä mukaani, he tuntuvat saavan osan onnestani ja nauttivat siitä ollessaan kanssani. Niin kuin olin ajatellut, koko maailma ympärilläni oli myös muuttunut minussa tapahtuneen muutoksen myötä. Onnen kokemus ei rajoittunut vain minuun vaan se valtasi myös kaiken joka ympäröi minua. Huomasin että ympärilläni alkoi tapahtua asioita joita ennen ei ollut tapahtunut. Jopa ventovieraat lähestyivät minua ja minä lähestyin heitä. Joskus jopa bussimatkalla keskustelin jonkun täysin oudon ihmisen kanssa hyvinkin syvällisesti ja jälkeenpäin ymmärsin että monilla on hyvin samanlaisia ajatuksia kuin minulla mutta koska emme koskaan olleet tavanneet ja keskustelleen emme tienneet niistä mitään. Olimme kuvitelleet olevamme yksin tässä maailmassa omien ajatustemme kanssa, mutta nyt yhtäkkiä ympärillä oli paljon ihmisiä jotka ajattelivat täysin samoin. Se oli mieltäylentävää ja loi entistäkin positiivisemman ilmapiirin ympärilleni.

Eräänä iltana taas istuimme tutussa ravintolassa nauttimassa illallista. Koska olimme käyneet siellä useina iltoina oli meistä tullut jo tuttuja paikan henkilökunnan kanssa. Tarjoilija suositteli meille ruokia ja viinejä, joskus hän kertoi mikä oli juuri sinä päivänä erityisen hyvää koska kokki oli ollut hyvällä tuulella ja onnistunut yli omienkin odotustensa. Joskus tarjoilija toi meille pullollisen harvinaista viiniä jonka hän tiesi kohta loppuvan ja kehotti meitä ottamaan sen, koska vuosikerta loppuisi maailmasta eikä tätä viiniä enää koskaan jälkeenpäin saisi kukaan muu maistaa. Tarjoilija teki usein illallisestamme jännittävän ja nautinnollisen, sillä kokin onnistunein ruoka ja maailman ehkä viimeinen viinipullollinen tekivät näistä tilaisuuksista mieleenpainuvia. Elimme ikuisuudessa joka rakentuu yksittäisistä satunnaisista tapahtumista ja nämä tapahtumat meidän kohdallamme olivat täynnä erityispiirteitä joita normaalissa arkielämässä ei ollut. Joskus aterian nautinnollisuus, maku ja koostumus jäivät minulta täysin huomaamatta. Kun katsoin miten hän kietoi pitkät hoikat sormensa viinilasin jalan ympärille, miten viini helmeili lasissa kun hän nosti sen huulilleen ja miten pisarat valuivat kirkasta lasinpintaa kun hän asetti lasin takaisin pöydälle. Olin täysin hänen olemuksensa vallassa enkä aistinut mitään muuta. Hän taisi huomata sen joskus, katsoi minuun hiukan humoristisesti hymyilleen mutta kuin hyväksyen sen etten aina ollut täysin tässä todellisuudessa. Ajatukseni harhailivat hänen ääriviivoillaan etsien esteettistä nautintoa silloin kun hän istui pöydän takana minua vastapäätä enkä ylettänyt häneen kuin katseella. Hänen harteillaan näytti lepäävän koko maailman paino höyhenenkevyenä. Hän oli maailmani juuri sillä hetkellä, sillä en nähnyt mitään muuta. Ihailin hänen suoraselkäisyyttään, ryhtiä joka kannatteli ajatuksiani hänessä. Hän oli fyysisesti läsnä, mutta minä näin hänet kuvana jostain suuremmasta, jostain joka oli enemmin kuin ihminen. Hänen sielunsa, jos sellaisesta voi puhua, täytti koko tilan. Hänet, minut ja kaiken meidän ympärillämme, sen maailman jossa elin hänen kanssaan kahden.

Istuimme usein tunteja illallisella. Nautimme ilmapiiristä, ateriasta ja toistemme läsnäolosta. Tähän tapahtumaan liittyi erityinen jännite, sillä kuten sanoin, istuimme vastakkain ja meitä erotti pöytä. Se ei ollut suuri, joskus tuskin kaikkea saatiin mahtumaan sille, mutta silti se oli välimatka välillämme. Pöydästä tuli yhteys ja väline joka niin erotti kuin yhdisti meitä. Kätemme lepäsivät pöydän pinnalla tai liikkuivat sulavasti tarjottimien, lasien, pullojen ja aterimien välillä. Seurasimme toistemme liikkeitä ja tapaa tarttua esineisiin. Erityisesti minun huomioni kiintyi siihen miten hän saattoi joskus satunnaisesti tarttua johonkin suupalaan aterimien sijaan sormin ja laittoi sen huulilleen. Tämä huonoksi luokiteltu tapa teki minuun suuren vaikutuksen sillä itsekin tein usein niin. Itse asiassa se oli ollut tapani hämmentää ihmisiä erilaisissa tilaisuuksissa läpi elämäni. Mitä tärkeämpi tapaaminen ja mitä tarkemmin määritelty kaava, sitä varmimmin halusin rikkoa tätä sääntöä. Hän ehkä teki samoin, mutta silloin kun me olimme kahden ei ollut mitään määriteltyä kaavaa. Oli luonnollista syödä myös sormin, koska silloin ruokailu saa erityisen luonteen, siitä tulee luonnollinen tapahtuma vailla sivistyksen tuomaa säännönmukaisuutta. Pöydässä paloin yleensä aina yksi kynttilä. Jos jostain syystä ravintolassa oli viisihaarainen kynttelikkö pyysin tarjoilijaa vaihtamaan sen yhteen, sillä viisi oli aivan liian valoisaa ja peitti näköyhteyden toisiimme. Se vei liiaksi tilaa pöydästä eikä kaikki tarpeellinen olisi mahtunut mukaan. Hän taisi joskus alussa kysyä minulta miksi halusin vaihtaa kynttelikön, mutta luulen että hän tiesi vastauksen kysymättäkin ja vain hymyilin hänelle arvoituksellisesti kysyn olisiko hän halunnut pitää alkuperäisen. Usein kynttilä oli ehtinyt palaa puoleen, tai jos se oli vajaa se ehti palaa loppuun, ennen kuin olimme päättäneet aterian. Aterian loppupuolella aloin aina kokea jännittyneisyyttä. Olin ravittu, hengästynyt hänen läsnäolostaan ja viinin pehmeästi humalluttaman ajatukseni harhailivat joskus hiukan sopimattomissakin ajatuksissa. En humaltunut yksin viinistä vaan myös hänen läsnäolostaan. Vastapäätä näkemäni teki minusta pikkuhiljaa levottoman ja halusin kokea näkemäni fyysisesti vailla rajoituksia. Yleensä ravintolasta lähtiessämme kävelimme hiukan normaalia lujempaa suoraan määrätietoisesti perille, emme enää poikenneet minnekään emmekä tehneet meille tyypillisiä kävelyretkiä autioilla kaduilla. Pujahdimme nopeasti ovesta sisään ja olimme kahden.