Kolmas

Aluksi tuntui että meille jäi aivan liian vähän aikaa toisillemme. Olimme molemmat kiireisiä ja kiire tuntui erottavan meidät toisistamme kestämättömän pitkiksi ajoiksi. Kyse oli vain tunneista, mutta ne tuntuivat ikuisuuden mittaisilta. Ja sitten kun koitti se hetki että meillä oli aikaa toisillemme tunnit lyhenivät, ne kiisivät ohitsemme kuin huomaamatta. Saatoimme maata vuoteella useita tunteja, annoin sormieni liukua hänen ihollaan, opetin ne muistamaan kehon lämmön, ihon pehmeyden ja yksityiskohdat joista tunnistaisin hänet vaikka täydellisessä pimeydessä tai silmät suljettuina. Emme puhuneet silloin paljoakaan. Puhuin käsilläni hänelle ja samalla opettelin hänen keholtaan hänen kielensä. Nautin suunnattomasti näistä hetkistä joina sain opetella hänen läsnäoloaan ja kertoa hänelle käsieni tarinaa. Luulen että hän nautti myös. Me lepäsimme näin kiireen pois elämästämme niiksi hetkiksi, vaelsimme kuin toiseen ulottuvuuteen josta paluu oli kerta kerran jälkeen tuskallisempaa.

Tunnustelin hänen niskaansa hapuilevin huulin. Ensin siirsin tummat hiussuortuvat sivuun ja kevein sormin haroin tukkaa ja niskan untuvaa. Se oli pehmeää ja kevyttä saatoin tuskin tuntea sen. Niskakuoppa oli kaunis, iho kuulasta ja pehmeää. Joskus kun olin hetken hengittämättä saatoin tuntea hänen sydämensä sykkeen kaulavaltimolla. Iho liikkui keveän tasaisesti ja virtaavan veren lämpö hehkui sen läpi. Halusin saavuttaa saman rytmin, mutta hän oli niin henkeäsalpaavan kaunis että hengästyin. Sydämeni löi yhä lujempaa ja vereni kohina lukitsi korvani kuulemasta mitään muuta. Mitä lähemmäs häntä halusin päästä sitä voimakkaammin oma kehoni teki itseään läsnä olevaksi ja aistini tuntuivat heikkenevän. En kuullut, minun oli suljettava silmäni että voisin säilyttää sormieni tunnon. Käteni alkoivat vapista ja tunsin miten hiki tunkeutui ihohuokosistani pintaan. Olin aivan liian jännittynyt keskittyäkseni yhteen aistiin tai kohteeseen, hänen läsnäolonsa täytti koko tilan sisälläni, tuntui kun en olisi ollut enää olemassa itse tässä ja nyt. Sydämeni lyönnit olivat toki minun, mutta sen kiihkeä syke johtui ulkopuolisista ärsykkeistä. En hallinnut enää itse kehoani, aistejani tai ajatuksiani. Olin ulkopuolinen itselleni, hän täytti minut olemassaolollaan.

Hänen selkänsä kaareutui kauniina eteeni. Eteen taivutetun käden alta paljastui osa kainalokuoppaa ja rintakehän alapuolelta alkoi uuman häikäisevä kaari joka päättyi pehmeästi kohoavaan lantioon. Sormeni aivan kuin leijuivat hänen ihollaan ja tunsin miten kämmenkuoppani alkoi kostua hiestä. Yritin hengittää äänettömästi, mutta sydämeni lyönnit salpasivat sen katkonaiseksi ja keuhkoni eivät tuntuneet saavan tarpeeksi ilmaa. Pelkäsin tukehtuvani tähän kauneuden kokemukseen, mutta halusin jatkaa pyörtymiseen asti. Silmäni alkoivat sumentua, en nähnyt enää selvästi hämärässä. Suljin ne pitkiksi ajoiksi ja näin käsieni kautta sen kaiken kauneuden jota katseeni ei enää kyennyt hahmottamaan. Huuleni kostuivat ja kurkkua kuivasi kun yritin suudelmin laskea hänen selkänikamansa. Matemaattinen lahjakkuuteni osoittautui harhaksi totesin itselleni. Minusta oli tullut kyvytön hahmottamaan aistieni kokemuksia rationaalisesti, joka toki näytti olevan täysin merkityksetöntä. Estetiikassa hahmo ja muoto ovat tärkeämpiä kuin monimutkaiset kaavat ja pilkun tarkka lopputulos. Pääsin irti arkisesta minästäni ja huomasin tulleeni joksikin muuksi. Se ei tuntunut edes menetykseltä, päinvastoin, olin vakuuttunut siitä että tämä tila olisi parempi kuin se entinen. Halusin jäädä tähän tilaan palaamatta enää koskaan takaisin entiseen.

Nämä tuntien mittaiset tutkimusmatkani hänen ihollaan kuluivat nopeasti. Olin yrittänyt painaa mieleeni jokaisen yksityiskohdan, mutta myöhemmin havahduin huomaamaan että en muistanut juuri mitään. Joka kerta aloitin matkan uudelleen alusta, ehkä jokin yksityiskohta jäi mieleeni, mutta joka kerta löysin jotain uutta ja ennen kokematonta. Joka kerta matka oli arvoituksellinen ja uusi enkä koskaan voinut tietää aivan tarkasti mihin se johtaa. Hän ei vaatinut mitään, ei pyytänyt, joten minä sain vaeltaa vapaana ilman esteitä ja rajoja. Olin hyvin onnellinen ja luulen että myös hän oli hyvin onnellinen. Ainakin juuri sillä hetkellä.

Kun hän kääntyi ja katsoi minuun tunsin miten hänen silmänsä polttivat ihollani. Tuntui kuin olisimme nähneet toistemme läpi. Kun katsoin häntä silmiin on kuin olisi nähnyt niiden taakse jonnekin sisäiseen yksityisyyteen joka yleensä oli muilta suljettua aluetta. Näin sinne, mutta en nähnyt mitään, sillä hän sokaisi minut valtavalla voimallaan joka tuntui lävistävän minut ja tunkeutuvan sisääni. Voima täytti minut ja hengästynyt kehoni tuntui syttyvän elämään ilman hengitystä ja ilman ravintoa. Tunsin itseni nälkäiseksi, mutta sitä nälkää ei voinut poistaa ravinnolla, siihen tarvittiin hän ja hänen läsnäolonsa.

Kun joskus näin hänet kaukaa lähestymässä minua hän näytti erottuvan muusta joukosta, olevan kuin toisessa ulottuvuudessa muihin nähden. Ihmisvilinässä hän oli muille vain yksi heistä, mutta minä en nähnyt muita, näin vain hänet. Joskus hän saattoi kadun vilinässä jäädä hetkeksi jonkun hahmon taa, mutta minä tiesin tarkalleen missä hän on ja aavistin mistä hän putkahtaisi seuraavaksi esiin. Ja kun hän tuli lähemmäs tunsin jonkinlaisen lämpimän aallon lähestyvän minua. Siinä vaiheessa kun katseemme kohtasivat, kaukaakin, jonkinlainen valonsäde tai sädekehä erotti hänet muista. Näin ensin vain hänen katseensa, tummat silmänsä ja sitten iloiset naurunrypyt silmäkulmissaan. Sen jälkeen hymy nousi hänen huulilleen, paljasti valkoisen hammasrivistön ja lopulta hahmotin jo hänen koko kehonsa ja tervehdykseen heilahtavan käden. Hän ei juurikaan nostanut kättään, se vain heilahti iloisesti sivulle. Sormet suoristuivat rennosti ja käsi palasi luonnollista tietään takaisin alkuperäiseen asentoon. Hänen katseensa, ilmeensä ja kehonsa kieli viestitti minulle hänen valovoimaisen ylhäisyytensä saapumisesta. Nämä hetket muistan hyvin, sillä ne olivat täynnä odotusta ja toiveita. Ne hetket kun olimme lähekkäin läsnä toisillemme eivät kuitenkaan jääneet muistiini niin selkeinä. Miksi, sitä mietin usein. Miksi juuri ne hetket jotka kaikkein tarkimmin haluaisin muistaa ovat unohtuneet. Siis ainakin osin unohtuneet. Ne ovat juuri niitä hetkiä joita kaipaan eniten ja juuri niistä hetkistä minulla on kaikkein hauraimmat muistikuvat. Onko niin että ihminen haluaa unohtaa voidakseen kaivata ja kun kaipaa haluaa kokea saman yhä uudelleen ja uudelleen.