Viides

Seisoimme siis kadulla. Jalkakäytävällä jolla ihmiset kulkivat ohitsemme kiireisinä kuka matkalla minnekin. Me olimme siinä kuin ulkopuoliset, jostain muualta tulleet, olimme kuin pudonneet siihen jostain toisesta ulottuvuudesta. Erotuimme joukosta, olimme erilaisia ja kaikki ohikulkijatkin huomasivat sen. En tiedä kauanko olimme siinä, mutta jossain vaiheessa ymmärsimme molemmat että meidän on tehtävä jotain. Meidän on lähdettävä, mentävä pois tästä ja selvitettävä tämä asia itsellemme ja tosillemme ennen kuin on liian myöhäistä. Itse asiassa on väärin sanoa liian myöhäistä, mutta kuitenkin meitä molempia painoi asia joka meidän oli selvitettävä yhdessä niin itsellemme kuin tosillemmekin. Lähdimme, kävelimme pois.

Tulimme siihen samaiseen huoneeseen josta kaikki alkoi, jos alkoi, jos mitään alkua voidaan sanan varsinaisessa merkityksessä olettaa olevan olemassakaan, sillä kaikki oli jo olemassa ennen meitä, meistä vain tuli osallisia siitä sirkuksen, tarinoiden ja erinäisten tapahtumien kautta. Riisuin taas kengät niin kuin silloin kerran. Kumarrun ja nousun ylös ja hän oli siinä niin kuin silloin kerran. Suutelimme hätäisesti, hiukan hermostuneesti, mutta tunne välillämme oli lämmin ja rakastava. Tässä vaiheessa tarinaa kirjoitan ensimmäistä kertaa sanan rakastava, eli meitä yhdisti siis rakkaus. Nyt se oli ilmeistä vaikkei siitä sanan varsinaisessa merkityksessä ollut koskaan puhuttu eikä asiantilaa oltu tuotu mitenkään korostuneesti esiin. Rakkaus oli se kollektiivisen alitajunnan lähde, tunne, josta olimme ammentaneet kaiken. Olimme päässeet osalliseksi jostain meitä suuremmasta joka muutti niin meitä kuin meidän suhtautumistamme toisiimme. Siinä vaiheessa sain vihdoin jonkinlaisen järjellisen lauseen muodostettua ja sanoin sen hänelle: "Tiedätkö, minä rakastan sinua. Olen rakastanut sinua aina, jo ennen kuin edes kohtasimme. Minusta tuntuu siltä että olen rakastanut sinua aina mutta nyt vasta voin olla täysin varma siitä. Ymmärrätkö mitä tarkoitan? Tätä on niin vaikeaa selittää, tätä ei voi selittää. Ei rakkautta voi eikä pidäkään selittää. Se on". Hän katsoi minua pitkään syvälle silmiin. Ensin olin hiukan huolestunut, sillä hän oli hyvin vakava. Sitten hymy hiipi hänen kasvoilleen, silmiin ja huulille, hän katsoi minua kirkkailla sokaisevan kauniilla silmillään sanoen: "Aivan, niin se on. Ei rakkautta voi eikä pidä selittää, se on. Tuntuu turhalta sanoa sitä, koska sinä tiedät sen jo. Minä rakasta sinua". Tuntui kuin kivi olisi vierähtänyt sydämeltäni, eikä mitään kiveä edes ollut. Tiesimme sen siis molemmat, olimme tietäneet jo kauan. Emme edes tietäneet miten kauan. Yhtäkkiä kaikki muu tuntui turhalta, tuntu turhalta myös se että olin niin paljon miettinyt ja harkinnut. Olin vienyt hänet sirkukseen, lainannut huivin, kertonut tarinoita ja kaikin tavoin yrittänyt miellyttää häntä vaikka kaikki oli ollut itsestään selvää jo heti alusta alkaen. Ja silti se kaikki oli ollut niin tarpeen, tarpeen minulle ja oletan myös että hänelle. Ilman näitä vaiheita emme olisi koskaan päätyneet tähän. Vai olisimmeko. Ehkä, kenties.

Kaikki tuntui nyt selvältä ja silti kaikkein pahin, jos rakkaudessa voi olla jotain pahinta, oli vielä edessäpäin. Hän keitti teen, minä sytytyin kynttilöitä. Tee höyrysi kupeissa ja kynttilät savuttivat hieman, huoneen täytti lämmin väreilevä ilma ja yrttiteen höyry tunkeutui sieraimiin. Aivan kun tuli ja savu, aivan kun väreilevä lämmin ilma aavikon yllä ja kosteat sumupilvet sademetsän yllä. Kaikki oli täydellistä ja hyvin. Jokin suuri ympyrä oli täyttynyt, olimme kiertäneet kehää ja nyt olimme tulleet takaisin alkupisteeseen. Olin onnellinen siitäkin huolimatta että tiesin että edessämme on suuria esteitä ja ponnistuksia, mutta nyt tiesin ettemme tulisi taistelemaan esteitä vastaan yksin ja että ponnistelisimme yhdessä kaikkia vastoinkäymisiä vastaan. Olin varma, minusta tuntui siltä, että mikään ei voisi meitä erottaa. Ei välimatka, ei aika, eikä mikään mahti maailmassa. Sellaista mahtia ei olekaan joka voisi erottaa rakkaat toisistaan. Ihminen on rakentanut muureja, katkonut siltoja ja rakentanut raja-aitoja, mutta silti rakkaus on aina ja kaikkialla viimein vienyt voiton. Näin ajattelin meidänkin voivan voittaa kaikki esteet, eikä mitään varsinaisia esteitä tai ylitsepääsemättömiä asioita välttämättä edes ollut. Oli vain tehtävä valintoja saavuttaakseen päämääränsä.

Se oli pitkästä aikaa viimein yö jonka vietimme yhdessä. Asiat etenivät tuttuun tapaan, mutta jotain entistä herkempää siinä oli. Olimme toisillemme entistäkin tutummat mutta tuleva ero teki meistä nälkäisiä. Halusimme kokea enemmän, muistaa enemmän ja tulla tosillemme ehkä vieläkin enemmän tärkeiksi kuin mitä jo olimme. Jokainen teko tai tekemättä jättäminen voisi kuitenkin olla ehkä viimeinen. Jokainen sana tai sanomatta jäänyt sana voisi niin yhdistää kuin erottaa meitä tulevaisuudessa. Ennen elimme hetkessä, nyt elimme myös jo tulevassa, siinä mitä jää tapahtumatta tai tulee mahdollisesti tapahtumaan. Se minkä muistan on, että siinä yössä oli kyyneleitä toisin kuin missään aikaisemmista. Nyt kun ajattelen sitä jälkeenpäin, on minulle outoa ja tuntematonta se, mikä on se voima, joka saa ihmisen kyynelehtimään niin ilosta kuin surustakin. Niissä kyyneleissä en voinut erottaa selvästi mikä oli iloa ja mikä surua.

Kun hän lähti jäi ympärilleni tyhjyys. Olin yksin vailla mitään kohdetta johon tarrautua. Myös sisälläni oli suuri tyhjä paikka, se jonka hän oli täyttänyt läsnäolollaan. Poissa ollessaankin hän oli ollut läsnä, mutta nyt häntä ei ollut enkä edes tiennyt koska kohtaisimme uudelleen, jos kohtaisimme. Todennäköisesti kohtaisimme jollei kohtalo puuttuisi peliin, mutta koska ja missä oli täysin avointa. Istuin iltaa yksin tyhjyydessä. Kaikki muu oli niin kuin ennenkin, mutta minä en ollut se sama eikä hän ollut läsnä. Hän oli jossain, mutta en tarkkaan voinut tietää missä ja mitä hän teki juuri sillä hetkellä. Tuijotin eteeni näkemättä mitään sillä tuntui kuin silmilläni ei olisi ollut mitään tarkoitusta kun ne eivät levänneet hänessä. Käteni olivat merkityksettömät kun ne eivät vaeltaneet hänen kehollaan. Katseella, hymyllä ja sanoilla ei ollut kohdetta. Eikä käsillä tekemistä, ei keholla merkitystä. Olin hetken kuin tyhjä ihmisen kuori vailla merkitystä. Ja kuitenkin minulla oli merkitys. Se oli odotus ja toive siitä että kohtaamme taas kerran jossain.

Meni aikaa ennen kuin arjesta tuli minulle matkakumppani. Aivan niin kuin ennen aloin taas viihtyä yhdessä itseni kanssa. Keskityin entistä enemmin päivittäisiin rutiineihin, mutta välillä mieleni valtasi mieletön kaipuu. Kaipasin joskus niin etten tiennyt mitä tehdä. Oli joskus täysin poissa tolaltani, kunnes taas tartuin johonkin yksinkertaiseen rutiiniin joka nosti minut takaisin arjen rytmiin. Kirjoitimme pitkiä kirjeitä ja lyhyitä viestejä silloin tällöin. Kuulimme toisistamme lähes päivittäin, mutta se ei riittänyt täyttämään sitä tyhjiötä jonka hän lähtiessään jätti. Tunsin olevani hauras, kuin paperia, jonka tuli voisi polttaa hetkessä savuna ilmaan. Ja silti joskus kun muistelin häntä, luin hänen viestejään, olin hyvin onnellinen ja toiveikas sen suhteen mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Silloin en vielä tiennyt miten suuria muutoksia elämä tuo eteeni. Eivätkä ne muutokset toki koskettaneet yksin minua, ne tulisivat olemaan yhteisiä meille molemmille.