Neljäs

Kuten niin monta kertaa olen tullut maininneeksi, hän oli erilainen. Kun hän kosketti minua olin kuin tulessa. Hänen hellä ja lämmin kätensä sai ihoni värisemään. Ihoni tuntui olevan kuin kuuma väreilevä ilma. Jos olet katsonut kuuman aavikon yllä väreilevää ilmaa tiedät mitä tarkoitan. Ilma näyttää väreilevän, mutta hänen kätensä ihollani on enemminkin kuin sähköä, virtaa joka etsi ulospääsyä purkautuakseen. Toisinaan lempeänä hetkenä kun tunsin oloni raukeaksi, juuri ennen vaipumista uneen, hänen kosketuksensa oli kuin kostea sumupilvi viidakon yllä. Vaivuin hänen sylissään horroksen kaltaiseen tilaan unen ja valvetilan välimailla. En halunnut nukahtaa, mutta en halunnut herätäkään. Halusin olla, leijua sumupilven tavoin hänen syleilyssään.

Hänellä oli äärettömän kauniit käden. Hennot pitkät sormet ja pehmeä kosketus. Hän poisti kivun ja säryn rasittuneista lihaksistani, rentoutti minut täysin. Ajattelin että hänellä täytyy olla käsillä parantamisen taito tai sitten sellainen taito on ehkä jokaisella meistä, me emme vaan tiedosta sitä emmekä välttämättä edes usko sen olemassaoloon. Se on sääli, sillä jos näin on, me menetämme paljon unohtaessamme käsiemme taidot. Taidokkaasti hän etsi sormillaan ne kohdat minusta jotka kipeimmin kaipasivat hänen kosketustaan. Hän tuntui lukevan minua, oppivan iholtani sen kielen jolla kiireen ja väsymyksen rampauttama kehoni tehdään terveeksi ja onnelliseksi jälleen. Hänen käsissään olin kuin transsissa, jälleen unohdin minulle niin ominaisen rationaalisen ajattelun kyvyn ja minusta tuli arkipäiväiselle itselleni hieman vieras, mutta tunsin itseni täydellisemmäksi ja huomattavan paljon paremmaksi ihmiseksi kuin mitä muutoin olin. En tiedä miten hän sen teki, mutta koin olevani täydellisempi, tasa-arvoisempi ja yhtä hänen kanssaan. Olimme yksi, meitä ei erottanut mikään. Ei kieli, ei kulttuuri, eivät ne erilaiset taustat ja kokemukset joita meillä oli.

Joskus hän kysyi minulta olenko onnellinen. Joskus vastasin vain lyhyesti että olen, mutta joskus kysyin häneltä mitä onni oikeastaan on. Joskus taas saatoin aloittaa filosofoinnin siitä että kun hän kysyy näin, olettaako hän että minä voisin olla onnellinen jos hän ei itse koe olevansa onnellinen ja toisin päin. Jos hän on onnellinen eikö hän silloin voisi olettaa että minäkin olen onnellinen. Tätä pohdintaa jatkui joskus pitkään, emme koskaan olleet erimielisiä, mutta usein löysimme molemmat hyviä vastauksia ilman kysymyksiäkin. Lopulta emme juuri kysyneet mitään, vastasimme vain. Aloimme siis ymmärtää toisiamme sillä tasolla ettei kysymyksiä enää tarvittu, oli vain vastauksia. Joskus saatoimme puhua pitkään, mutta useimmiten puhe lakkasi ja me ymmärsimme toisiamme ilman sanojakin. Kosketus ja katse riittivät kertomaan. Joskus katse oli kysymys ja kosketus vastaus. Joskus ei tarvittu katsettakaan, vain kosketus.

Niinä hetkinä, juuri ennen uneen vaipumista kun tunsin miten hän painautui minua vasten, kun olin jo ummistanut silmäni, tunsin miten onnellinen hymy levisi kasvoilleni. Näin hyvin kauniita unia tai sitten ne eivät olleet unia vaan jotain toista todellisuutta. Tuntui kuin olisin ollut huumattu hänen kosketuksestaan enkä siis vaipunut varsinaiseen uneen ehkä lainkaan. Leijuin, tai leijuimme ehkä kahden, tämä todellisuuden ulkopuolella jossain toisessa ulottuvuudessa. Ajassa ja paikassa jota ei ole merkitty karttaan. Jos joskus yöllä havahduin hereille, tunsin miten hänen kätensä lepäsi kehollani, miten hänen tasainen rauhallinen hengityksensä lämmitti ilman ja varovasti hiukan asentoa vaihtaen painauduin häntä vasten. Joskus, jos oli valoisaa, katselin hetken häntä, silitin ehkä hellästi hänen hiuksiaan tai peittelin hänen paljasta kehoaan ettei hänen tulisi kylmä. Toisinaan hän ei huomannut mitään, joskus hän äännähti hiljaa tai korjasi hiukan asentoaan, mutta koskaan hän ei herännyt. Ehkä hänkin heräsi joskus öisin, vaihtoi asentoa, katseli minua, korjasi peittoa ja silitti päätäni. En tiedä, en herännyt siihen, mutta joskus kuin unen läpi olin tuntevinani hänen läsnäolonsa ja ne pienet eleet.

Aamulla usein heräsin siihen että huoneessa oli liikettä. En avannut silmiäni vaan odotin että hän palaa viereeni. Hän palasi aina, herätti minut hellillä käsillään tai huulilla jotka painautuivat iholleni tai huuliani vasten. Joskus kiusoittelin häntä enkä suostunut avaamaan silmiäni. Hän huomasi hyvin nopeasti että en ole unessa enää. Ilmeeni paljasti minut, hymy huulillani ja vastaus suudelmaan. Me emme pakottaneet toisiamme heräämään tai nousemaan, mutta molemmat tiesivät velvollisuutensa, joten lyhyen leikkisän uneliaan kohtauksen jälkeen meille usein tuli kiire. Ulkoisen todellisuuden paineet ja pakko palata arkitodellisuuteen riuhtaisi meidät pois onnellisesta maailmastamme. Joskus se oli hiukan tuskallistakin, mutta useimmiten suhtauduimme molemmat siihen hyvin asiallisesti tietoisina velvollisuuksistamme. Alakuloisuus tuli sitten myöhemmin kun jouduimme eroon toisistamme ensin tunneiksi ja sitten myöhemmin päiviksi, viikoiksi, jopa kuukausiksi.

Viimeiseen asti vältimme ajattelemasta eroa. Pakkoa olla erillämme pitkiä aikoja. Elimme hetken kerrallaan aina siihen päivään, iltaan ja aamuun jolloin se hetki koitti. Pikkuhiljaa levottomuus valtasi meidät molemmat ja viimein koin jo olevani romahduksen partaalla. Laskin ensin tunteja, sitten minuutteja, lopulta sekunteja ja sitten se hetki koitti. Viimeisen iltana menimme ulos syömään. Halusin ilahduttaa häntä, mutta todellisuudessa olimme jo molemmat niin hermostuneita ettei mikään tavanomainen saanut ajatuksiamme irti tulevasta erosta. Söimme toki, mutta en edes muista mitä. Maistuiko se miltään, todennäköisesti ei. Minulla ei edes ollut nälkä, mutta syöminen kuuluu jokapäiväisiin toimiimme. Olimme suunnitelleet kaiken, mutta kumpikaan ei osannut tai halunnut toteuttaa suunnitelmaa. Hänen piti ostaa jotain, mutta emme menneet edes siihen liikkeeseen. Hänen olisi pitänyt pakata, mutta se sai jäädä viimeiseen hetkeen. Meidän olisi pitänyt keskustella asiallisesti ja järkevästi, mutta puhuimme kaikesta muusta. Vilkuilin kellon vaikka sillä ei juuri sillä hetkellä pitänyt olla mitään merkitystä.

Kävelimme kuin pilvessä pitkin kaupungin katuja. Emme kumpikaan pystyneet muodostamaan yhtään järkevää lausetta. Tokaisimme jotain täysin merkityksetöntä, emme kysyneet mitään, vältimme sitä, sillä emme halunneet vastauksia. Vai oliko se niin, miten se oikeastaan oli. En tiedä. Sitten minut valtasi paniikki. Pysähdyin, hän pysähtyi ja kääntyi puoleeni kysyvä katse silmissään. Tartuin häntä kädestä ja katsoin paniikinomaisen pelästyneesti häntä silmiin. Siinä hetkessä me molemmat kuin putosimme tähän maailmaan. Halusin sanoa jotain, tai itse asiassa olisin halunnut sanoa paljon, mutta sanat takertuivat kurkkuuni. Yritin etsiä ulospääsyä ja vihdoin sain mieleeni muutaman kokonaisen lauseen, mutta en tiennyt mitä sanoa. Siksi sanoin: "en tiedä mitä sanoa" ja hän vastasi: "en minäkään". Tunsin miten suuri kyynel putosi silmäkulmastani poskelle ja vieri hitaasti alas. Hän näki sen ja pyyhki pois kädellään. Sitten tuli toinen ja hän suuteli sen pois. Kun hän painautui minua vasten tunsin miten hänen poskensa kostuivat. Me seisoimme siinä keskellä katua, ihmiset tuijottivat ja me seisoimme siinä sylikkäin itkien.