Kuudes

Päivät vierivät, viikot kuluivat ja oli mennyt kuukausi. Eroon tottuu. Silloin kun ei voi olla läsnä tulee viesteistä ja kirjeistä olemassaolon tarkoitus. Olin olemassa arkipäiväisenä minänäni, mutta sinä ihmisenä joka olin hänen kanssaan olin kuin vaipunut horrokseen. Aamuisin odotin postia, usein se oli tullut jo yöllä. Päivällä vastasin ja hän luki sen usein jo illalla. Joskus puhelin soi ja kiiruhdin vastaamaan. Puhelut olivat vaikeimpia koska sinun piti olla iloinen ja reipas siitäkin huolimatta että kaipaus sai äänen värisemään ja kauniit sanat korvissani tekivät minut liikuttuneeksi. Hänen äänensä oli niin kaunis ja kun sanat soljuivat hänen huuliltaan suljin silmäni ja näin hänen kuvansa edessäni. Joskus se oli niin todellinen että hiukan kuin kurkotin eteenpäin koskettaakseni häntä. Sitten havahduin ja kuvitelmani särkyi. Joskus puhuimme luvattoman pitkään. Oli pitkiäkin taukoja, huokauksia ja varovaisesti soperrettuja rakkauden sanoja, sillä liiallista mahtipontisuutta tuli välttää ettei tilanne karkaisi käsistä. Emme saaneet järkyttää toisiamme liikaa, meidän oli oltava rohkeita ja varmoja jotta jaksaisimme fyysisestä välimatkasta huolimatta. Ja kun puhelu päättyi tuli hiljaisuus ja täydellinen tyhjyys. Joskus viimeiset sanat takertuivat kurkkuun, joskus kumpikaan ei halunnut sulkea puhelinta ensimmäisenä, joskus linja katkesi ja joskus, niin.

Hän kirjoitti hyvin kauniisti. Joskus joku lause oli niin lumoava että luin sen moneen kertaan. Kun luin, usein ajattelin, miten hän oli sen kirjoittanut ja missä mielentilassa. Joskus hän oli ollut hyvin hupaisalla tuulella, vitsaili ja kirjoitti kauniita tarinoita. Joskus hän tuntui olevan surullinen eivätkä sanat tuntuneet löytävän toisiaan. Silloin viestit olivat yleensä lyhyitä ja katkonaisia, niistä aivan kuin puuttui jotain, jotain jota hän ei halunnut minulle kertoa. Hän ei halunnut kertoa miten surullinen hän oli, mutta tunnistin sen ja e teki minut levottomaksi. Hänen kielensä oli kaunis, runon kaltainen. Lauseet seurasivat toisiaan hyvässä rytmissä ja jokaisella viestillä oli selkeä alku ja loppu. Ne olivat täydellisiä ja luin ne useampaan kertaan. Ja minä yritin kirjoittaa hänelle kauniisti, kauniita sanoja ja lauseita. Kerroin hänelle tarinoita ja yritin kirjoittaa jopa jotain runonkaltaista, mutta se jäi mielestäni kovin köyhäksi yritelmäksi. Hän oli kuitenkin kiitollinen jokaisesta sanasta ja olin hyvin ylpeä hänen kannustavasta palautteestaan, silloinkin kun kirjoitin ensimmäiset sanat hänen kielellään ja voin olla vakuuttunut ettei siinä ollut mitään tolkkua. Hän tuskin sai siitä mitään selvää. Se ei varmastikaan ollut ymmärrettävää kieltä. Mutta hän oli ylpeä minusta ja siitä että yritin. Hänellä riitti aina kauniita sanoja, silloinkin kun minä joskus unohdin liittää ne kirjeeni loppuun. Mutta sitä ei tapahtunut usein, ehkä kerran tai kaksi, kun yöllä hyvin väsyneenä kirjoitin viimeiset lauseet.

Oli kulunut kolme kuukautta kunnes vihdoin tuli viesti. Meille tuli mahdollisuus tavata. Olimme jo molemmat aavistelleet sitä, sillä tiesimme että päivä päivältä se hetki on lähempänä, mutta kun saimme vihdoin tietää se tuntui täydellisestä iloiselta yllätykseltä. Aloimme suunnitella tapaamista. Siis missä ja milloin. Hän tulisi hiukan aikaisemmin kuin olisi tarpeen, jotta meille jäisi päivä yhteistä vapaata aikaa. Emme siis suunnitelleet mitään sen enempää, vain tarkan ajankohdan milloin tapaamme ja missä, sillä me emme tarvinneet minuuttiaikataulua sille ajalle jonka olisimme yhdessä.

Pitkä odotus oli tuntunut joskus epätoivoiselta. Monta kertaa olin jo ajatellut että kaikki on vain historiaa, mennyttä aikaa jota en koskaan enää voi saada takaisin. Niin tuskaisina hetkinä olin kironnut elämäni ja kohtaloni, miksi synnyin ja miksi juuri minun piti kokea tämä. Mutta epätoivon hetkelläkin jossain sisimmässäni paloi aina kipinä, toivo siitä että kaikki tämä odotus, kärsimys ja tuska ei olisi turhaa. Luulen että joskus myös hän vaistosi sen, en ollut oma itseni ja hän lohdutti minua pienillä eleillä ja sanoilla jotka saivat minut taas uskomaan tulevaan. Pelkäsin että pitkä ero oli vieraannuttanut meidät, että emme enää voisi saavuttaa sitä onnea jonka kerran koimme. Olimme ehkä kumpikin tahoillamme muuttuneet, ehkä katkeruus oli tehnyt minusta kyvyttömän kohtaamaan tuleva ja ehkä myös hän oli löytänyt elämäänsä jonkin uuden suunnan. Olin siis levoton, hiukan tuskainenkin, mutta kuitenkin onnellinen siitä että kohtaisimme pian. Järjestelin asioitani, sillä en halunnut kohdata häntä tällaisena pitkän odotuksen riuduttamana ja epätoivon valelemana. Sen lisäksi että olin mieleltäni järkkynyt olin myös fyysisesti kuihtunut. Minun piti huolehtia itsestäni enemmän että olisin valmis vastaanottamaan hänet. Aikaa ei ollut paljon, enkä tiedä oliko paljoa tehtävissäkään, mutta yritin tehdä sen minkä voin ja hiukan enemmän.

Menin häntä vastaan. Olin jo hyvissä ajoin paikalla, siis aivan liian aikaisin. Seurasin saapuvia ihmisiä ja näin iloisia jälleennäkemisiä. Se teki minusta levottoman ja jännitys sisälläni alkoi kasvaa entisestään. Mitä sitten kun hän tulisi, miten ottaisin hänet vastaan, mitä sanoisin vai sanoisinko mitään. Päätin olla suunnittelematta mitään valmiiksi. Hän vain tulisi ja minä olisin häntä vastassa. Sitten tuli suuri joukko ihmisiä ja aloin etsiä häntä katseellani. Ensin en nähnyt mitään vain mielettömän suuren massan ihmisiä. Sitten huomasin hyvin kaukana hahmo, joka ensi muistutti häntä, sitten yhä selvemmin näytti häneltä ja lopulta olin aivan varma että se on hän. En nähnyt vielä piirteitä mutta hahmo oli tuttu. Liikkeet ja hänen tapansa kulkea ihmisjoukossa oli piirtynyt selvänä mieleeni. Kun hahmo läheni tulivat piirteet esiin ja tunnistin vihdoin että se on hän. Hän ei nähnyt vielä minua, ei vilkuillut ympärilleen vaan eteni määrätietoisesti kohti. Kun seurasin häntä askel askeleelta tunsin miten sydämeni alkoi lyödä lujemmin. Välillä hän katosi hetkeksi mutta tuli taas esiin. Kämmeneni hikosivat ja kuulin korvissani veren kohinaa. Hengitykseni kävi levottomaksi ja aloin liikehtiä kohti häntä, silloin hän kai huomasi minut ensikerran. Ja niin kuin niin monta kertaa kun olin odottanut häntä ja nähnyt hänen tulevan, hän katsoi minuun ja kun katseemme kohtasivat sädekehä peitti hänet. Näin taas naururypyt silmäkulmissa, kasvoille hiipivän hymyn ja paljastuvan valkoisen hammasrivistön. Sitten käsi heilahti kevyesti sivulle tervehdykseen. Vaikka hän oli vielä kaukana näin jokaisen hänen eleensä ja ilmeensä selvästi. Pelkäsin että hän törmää johonkin, sillä hänen katseensa oli kiinnittynyt minuun ja hän käveli kuin sokeana eteenpäin viimeiset sekunnit ennen kuin hän oli siinä edessäni. Hän ei ollut muuttunut yhtään. Hänen hiuksensa kaareutuivat suloisesti kasvojen ylle, silmistään loisti ilo ja onni, huulet olivat kuin houkutteleva hedelmä jonka mausta minun tuli nauttia. En tiedä miten se kävi, tartuinko minä ensin häneen vai hän minuun, mutta tunsin miten hänen kätensä kietoutuivat ympärilleni ja tunsin hänen kehonsa lämmön kun syleilimme toisiamme. Hän tuoksui kuin kesäinen kukkaketo kun painoin kasvoni hänen kaulalleen. Tunsin valtimon sykkeen huulillani kun suutelin häntä ensin kaulalle ja sitten hipaisin huulillani hellästi korvanlehteä. Kun katsoin häntä silmiin olin sanaton, en tiedä miten kuvata sitä mitä hänen silmissään näin. Ei ole sellaisia sanoja tai lauseitta. Joka tapauksessa silmät olivat syvän tummat, hiukan kosteat ja kirkkaat. Se ei vielä kerro mitään, sillä katseessa oli jotain jumalaista, samalla kuin tummaa myrskyävää pilvistä taivasta ja kirkasta valoa. Ei, se ei ollut salamointia eikä tähdenlentoja, se oli jotain pysyvämpää. En ole koskaan nähnyt mitään sellaista valoa missään maailmassa, joten sitä ei siis voi verrata mihinkään. Koska sellaista ei ole ollut missään muualla ei sitä voi verrata mihinkään muuhun. Se oli hän, hänen silmänsä ja katseensa joka oli sillä hetkellä omistettu yksin minulle. Enkä tiedä katsoiko hän koskaan ketään muuta niin, ja jos katsoi ymmärsikö kukaan muu sitä niin tai näkikö niin kuin minä näin. Me olimme siinä ja kaikki oli hyvin taas.