Kahdestoista

Eräänä iltana oveeni koputettiin. Se oli siis koputus, ei ovikello. Sen enempää ajattelematta asiaa ja kiinnittämättä siihen huomiota kävelin ovelle ja avasin sen. Ovella oli vieras outo mies pukeutuneena hyvin siistiin tummaan pukuun. Tuijotin häntä näkemättä mitään, hän oli kuin kuka tahansa mutta jokin hänestä teki erikoisen. Mies kysyi kuka olen ja pyysi saada tulla sisään. Hänellä oli viesti minulle. Kysymättä mitään avasin oven ja mies tuli eteiseen. Hän kysyi voisimmeko istua ja menimme siis keittiöön pöydän ääreen. Mies istuutui minua vastapäätä ja kaivoi taskustaan kirjeen, ojensi sen minulle sanaakaan sanomatta. Otin kirjeen ja tuijotin sitä hetken kunnes avasin sen. Kirjettä ei ollut liimattu kiinni ja sisällä oli vain yksi kahdesti taiteltu liuska. Sivu oli käsin täyteen kirjoitettu, tuttua käsialaa ja alla allekirjoitus jonka tunsin. Luin kirjeen kahteen kertaan hyvin tarkkaan, ensin en oikein ymmärtänyt mistä oli kysymys ja sitten kun asia alkoi avautua minulle tunsin miten sydämeni alkoi hakata lujempaa ja käteni hikosivat. Vedin syvään henkeä, sillä minua ahdisti hiukan, katsoin vastapäätä istuvaa vierasta silmiin ja kysyin mitä minun pitäisi tehdä. Mies ei vastannut kysymykseen, mutta kaivoi taskustaan passin, lentolipun ja muutamia muita papereita. Hän ojensi ne minulle. Avasin passin, siinä oli minun kuvani mutta henkilötiedot olivat jonkun muun. Selasin passia, se oli tyhjä, ei leimoja. Jokin viisumintapainen taisi olla leimattuna yhdelle sivuista, mutta muuta siinä ei ollut. Tuijotin asiakirjaa kuin unessa tajuamatta sen merkitystä. Istuin siinä tovin käsittämättä täysin mistä tässä on kysymys. Sitten katsoin vielä kirjettä, tapailin siitä muutamaa sanaa ja lausetta ajattelematta mitään. Tämä kaikki oli hyvin outoa, tämä ei ollut todellista eikä tällaista luonnollisestikaan voi tapahtua normaali elämässä, joten tämän täytyy olla joko unta tai pilaa. Mies vastapäätä liikahti hiukan levottomasti, kumartui minuun päin ja katsoi minua terävästi silmiin. Kysyin mitä minun pitäisi tehdä. Hän ei vastannut kysymykseen vaan sanoi että minun pitää pakata vain vähän ja tarpeellista, auto odottaa jo. Nojasin käteeni ja tuijotin hetken ikkunasta ulos. Siellä oli pimeää, tiesin että siellä on kovin kylmää ja pimeää, ja että täällä minulla ei ole mitään eikä minulla siis ole mitään menetettävää tein mitä tahansa. Nousin ylös, hain laukun ja aloin pakata. Vain tarpeellista, mitä se on. Ajatukseni eivät kulkeneet, niitä ei ollut. Oli hyvin tarkkaa etten ottaisi mukaani mitään joka viittaa henkilöllisyyteeni sillä minulla oli nyt uusi passi. Ja mikä on tarpeellista ihmiselle jolla ei ole enää mitään muuta kuin menetyksensä murheet. En halunnut pakata mitään mikä muistuttaisi menetyksestä, enkä mitään mikä muistuttaisi tästä itsesääliin käpertyneestä elämästäni. Olin halunnut paeta todellisuutta kauan ja nyt minulle oli tullut tilaisuus, mutta tilanne oli täysin käsittämätön ja outo. Tässä ei ole mitään järkeä tämä ei mahdu minun ajatusmaailmaani mitenkään, koska rationaalisesti järjestäytyneessä maailmassani ei ollut sijaa tällaisille ajatuksille saati näin toden tuntuisille oudoille tapahtumille. Kun laukku oli pakattu mies otti sen. Huomain hämmästyksekseni että emme olleet kahden sillä eteisessä oli myös joku muu. En ollut edes huomannut häntä kun päästin miehen sisään. Menimme ovesta ulos ja kadulle jossa seisoi musta auto. Istuin autoon ja ovi lyötiin kiinni. Kun auto lähti katsoin taakseni, ikkunassani paloi vielä valo, se oli unohtunut päälle. Sähkölaskukin oli jäänyt maksamatta, joten valo ei palaisi kauaa ennen kuin se sammuisi.

Kaikki oli järjestetty hyvin tarkkaan ja minulle annettiin selkeät ohjeet miten toimia. Lentokentällä tapasin saattajan, sillä siksi häntä kutsuttiin. Menimme yhdessä läpi turvatarkastuksen ja hän seurasi minua kaikkialle, jopa vessaan. Olin kuin unessa, minun ei tulisi olla täällä ja olin kuitenkin, olin lähtenyt mukaan johonkin leikkiin tai peliin joka ei ollut todellisuutta. Tai ei ainakaan sitä todellisuutta jota olin elänyt. Koneessa istuimme vierekkäin, hän otti minulta kaikki paperit, myös kirjeen, jota en olisi halunnut hänelle antaa, mutta hän otti sen kuitenkin. Olin hiukan levoton, mutta hän puhui minulle rauhallisesti ja sai minut luottamaan itseensä vaikka en edes tuntenut häntä. Kuka hän oli ja miksi olin täällä hänen kanssaan. Lento lähti ja aloin tajuta että paluuta ei ehkä ole. Ei ole paluuta enää, sillä minulla ei ole mitään todistusaineistoa siitä kuka olen ja mistä tulen, tiedän vain minne olen menossa jos sitäkään. Tiedän vain että olen tässä, nyt ja matkalla kohti tuntematonta määränpäätä. Pyysin kirjettä, mutta saattaja ei antanut sitä. Hän sanoi että saan kaiken sitten kun olemme perillä. Luotin häneen, en halunnut ajatella asiaa sen enempää nyt. Minun oli pakko luottaa, sillä minulla ei ollut mitään muutakaan mahdollisuutta. Olin tässä ja nyt, yksin tämän saattajan kanssa eikä minulla ollut mitään eikä ketään muuta. Nukahdin, olin levoton ja hikoilin sillä kaikki oli niin outoa ja vierasta enkä tiennyt mihin kaikki johtaa. Olin sulkenut oven takanani, jättänyt valon palamamaan, mutta paluuta ei ollut. Herättyäni mietin tekevätkö ihmiset tällaista elämässään, ja jos tekevät niin miksi. Onko todellista että voi jättää taakseen kaiken, sulkea vain oven ja lähteä. Ei sellaista voi tapahtua todellisessa maailmassa, tämän täytyy olla unta. Olen seonnut päästäni, olen tullut nyt elämässäni siihen pisteeseen josta ei enää ole paluuta menneisyyteen. Eli olen tullut hulluksi. Luotin paperilappuun kirjoitettuihin sanoihin ja minut aivan kuin kaapattiin tästä todellisuudesta johonkin jota ei välttämättä ole edes olemassa. Kauhun sekaisin tuntein puristin käsinojaa, saattajani kai huomasi sen, tarttui käteeni ja sanoi että kaikki on hyvin, ei sinun tarvitse olla huolissasi. Kaikki järjestyy. Katsoin häneen, luotin häneen ja halusin uskoa että se on totta mitä hän sanoo vaikka sydämessäni pelkäsin että näin ei ole.

Kone alkoi laskeutua, katselin ympärilleni kuin etsien jotain, mutta en löytänyt mitään kiinnekohtaa omaan todellisuuteeni. Tämä oli todellisuus, mutta minulle vieras. Olin nyt joku muu matkalla jonnekin josta en tiennyt mitään. Tunsin miten lentokoneen siivet vavahtelivat kun renkaat iskeytyivät kiitotiehen. Olin saapunut perille tai ainakin melkein. Saattaja antoi minulle passin ja sanoi että nyt tiemme eroavat. Pyysin kirjettä mutta hän katsoi minuun kysyvästi ja sanoi ettei hänellä ole sitä. Hän sanoi ettemme tapaa enää ja että meidän on jatkettava tästä eri matkaa. Hän kiitti seurasta aivan kuin olisimme vain sattumalta tavanneet, ja niinhän me tapasimmekin, mutta meillä ei siis ollut mitään yhteistä. Hän lähti ja pyysi minua odottamaan hetken ennen kuin lähden. Emme kulkeneet samaa matkaa siis. Lähdin, kävelin koneesta ulos ja heti ulkopuolella oli kaksi virkapukuista jotka pyysivät minulta passia. Kaivoin sen taskustani, vilkuilin ympärilleni nähdäkseen tuttuja kasvoja, mutta en nähnyt ketään, en saattajaa, en ketään jonka olisin voinut tunnistaa. Virkapukuiset ottivat passini ja pyysivät minua seuraamaan. He olivat ilmeettömiä ja asiallisia, toimivat aivan kuin koneet. Olisin halunnut saada edes jonkinlaisen kontaktin johonkuhun, mutta en nähnyt ketään joka olisi ollut vähäänkään kiinnostunut minusta. Kävelimme hallin poikki ovelle jonka takana avautui kapea käytävä. Kävelimme sitä, tuli portaat alas ja sen jälkeen käännyimme vasemmalle. Käytävä jatkui ja jatkui kunnes vihdoin tuli vastaan muita virkapukuisia. Yritin etsiä joukosta tuttuja kasvoja mutta en löytänyt. Tajusin olevani yksin ja hukassa, täällä ei ollut ketään jonka puoleen olisin voinut kääntyä tai kuka olisi kiinnittänyt minuun mitään erityistä huomiota. Olin yksin. Käytävän molemmin puolin oli ovia, ne näyttivät selleiltä, sillä ovia oli tasaisin välimatkoin eikä niissä ollut ikkunaa, vain vahvat lukot. Käytävän päässä minulle avattiin ovia ja osoitettiin siirtymään sisään. Astuin huoneeseen, se oli selli. Olin väsynyt, olin nälkäinen, olin yksin ja kuulin miten ovi takanani sulkeutui. Edessäni ylhäällä oli pieni ikkuna ja vahvat kalterit, kun käännyin takanani oli suljettu ovi ja kuulin miten lukko sulkeutui. En halunnut hengittää, annoin ilman virrata keuhkoistani ulos, minua pyörrytti ja tunsin miten tuska täytti minut. Halusin kuolla, lyyhistyä kylmälle kovalle lattialle ja nukkua pois.

Olin nukahtanut. Heräsin enkä tiennyt miten kauan olin ollut täällä. Katsoin kalterien takaista ikkunaa ja näytti että ulkona on pimeää, jos siitä nyt yleensä edes näki ulos. Olin väsynyt, tunsin itseni epäpuhtaaksi ja nuhruiseksi. Minun oli nälkä ja jano, suu oli kuiva ja tunsin palelevani vaikka huone oli lämmin. En muista milloin oloni olisi ollut näin kurja, edes silloin kun olin yksin kotonani surun murtamana istunut vuorokausitolkulla sohvan nurkassa tai lattialla vain odottaen että jotain tapahtuisi. Että kuulisin jotain, joku tulisi tai saisin edes jonkun vinkin siitä mitä oli tapahtunut. Istuin lattialla, nojasin seinään ja laskin kädet polvilleni. Annoin pääni roikkua polvien välissä. Minun teki mieli itkeä, mutta ensimmäistäkään kyyneltä ei tullut. Olin niin uupunut etten osannut edes surra omaa tilaani. Sitten olin kuulevinani jotain, käytävästä kuului askelia, ne menivät ohi. Kohta kuului taas askelia ja kuulin miten avain työnnettiin lukkoon ja ovi aukesi. En edes nostanut päätäni, mutta näin että käytävässä oli valo ja oven avautuessa sen kirkkaus osui silmiini. Käännyin ja näin taas kaksi virkapukuista. Tällä kertaa, jos muistan oikein, he olivat pukeutuneet erilaiseen univormuun. Toinen heistä tuli sisään, sanoi jotain ja viittoili minua nousemaan ja astumaan ovesta ulos. Nousin vaivalloisesti, minua pyörrytti, ja asuin haparoivin askelin käytävään. Kävelimme käytävää, käännyimme ja edessä oli ovi joka johti ulos. Oven edessä oli auto johon minut ohjattiin ja ajoimme pois. Yritin katsoa taakseni mutta en saanut mitään selvää, silmäni olivat väsyneet ja takana kaikki näytti vain harmaalta suurelta betoniselta massalta. Ajoimme ehkä tunnin, en tiedä, sillä olin menettänyt ajantajuni, mikään ei enää tuntunut miltään. Olin loppu ja halusin vain nukkua, nukkua ja kenties kuolla pois. Tässä maailmassa ei olisi enää mitään minulle. Ei ollut siinä entisessä, eikä näytä olevan tässäkään. Ajoimme kapeita katuja jotka näyttivät olevan ympyrän muotoisia, se kiinnitti huomioni sillä olin tottunut suoriin katuihin ja ruutuasemakaavaan. Sitten auto pysähtyi kaariportin eteen ja ovi avattiin. Virkapukuinen viittoili minua astumaan ulos. Ilma oli hiukan kosteaa, ei kovin lämmintä mutta kuitenkin erilaista mihin olin tottunut. Toinen virkapukuinen otti matkalaukkuni auton perästä ja me kävelimme pimeän kaariportin läpi jonkinlaiselle sisäpihalle. Oli hämärää enkä nähnyt kunnolla mutta pyöreän muotoisen pihamaan reunuksilla oli ovia, joten tämän täyttyy olla jonkinlainen sisäpiha. Kävelimme jonkin matkaa sisäpihan kumisevaa kivetystä ja sitten virkapukuinen kaivoi taskustaan avaimen, työnsi sen lukkoon ja avasin oven. Hän viittoi minua seuraamaan ovesta sisään. Siinä oli ensin käytävän tapainen eteinen ja sitten avautui huone. Huone oli kuin yhdistetty keittiö ja olohuone. Huoneen perällä oli oviaukko jossa roikkui verho eli sen takana avautui vielä toinen huone. Toinen virkapukuisista kantoi laukkuni keskelle lattiaa ja siirtyi takaisin ovelle. Toinen avasi kaapin otti sieltä esiin paketin ja kaivoi taskustaan tulitikut. Hän otti paketista kynttilän, asetti sen pöydällä olevaan jalkaan ja sytytti. Sitten hän poistui ovelle. Kuulin miten ovi sulkeutui ja avain kääntyi lukossa, olin huoneen vanki.

En tiedä missä olin. Huone oli hämärä, pöydällä oli kannu. Siinä oli kai vettä tai jotain juotavaa, painoin huuleni kannun reunaan ja maistoin. Vesi oli virkistävää, mutta lämmintä ja hiukan tunkkaisen makuista. Annoin katseeni kiertää huonetta. Silmiini osui verhon peittämä oviaukko ja vilkaisin sen taakse, siellä oli sänky ja siis makuuhuone tai alkovi. Olin nälkäinen ja väsynyt joten päätin asettua pitkäkseni. Tunsin itseni levottomaksi, mutta väsymys painoi luomeni umpeen ja nukahdin. En tiedä kauanko olin nukkunut, mutta kynttilä paloin vielä joten ehkä tunnin tai kaksi. Ulkoa kuului jotain ääniä, mutta en saanut selvää mitä ja ovi oli lukittu ulkoapäin joten olin täällä vankina enkä päässyt minnekään. Sitten olin kuulevinani askelia, ne lähestyivät. Kuulin miten avain kääntyi lukossa ja ovi avattiin, joku astui sisään eteiseen. Kurkotin hieman ja yritin nähdä verhon raosta mikä tai kuka se oli. Näin vain tumman hahmon eteisessä, mutta en muuta sillä kynttilän valo ei yltänyt sinne asti. Nousin ja raotin verhoa hieman. Joku astui eteisestä huoneeseen ja valoon. Hänellä oli maastopuku ja lippalakki joka oli vedetty alas silmille, joten en voinut nähdä piirteitä. Hahmossa oli jotain tuttua, mutta asu ja peitetyt kasvot olivat arvoitus. Raotin verhoa ja hahmo huomasi liikkeen, se nosti katsettaan minua kohti, mutta ei todennäköisesti nähnyt mitään koska oli varjossa verhon takana. Tunsin miten sydämeni alkoi lyödä lujempaa ja käteni hikosivat. Raotin verhoa enemmän ja astuin askeleen valoa kohti. Hahmo näytti yhä tutummalta ja silmäni alkoivat tottua hämärään valoon. Tulija nosti kätensä tutulla tavalla kaaressa ylös ja tarttui lippaan, työnsi sitä ylöspäin, alta paljastuivat kasvot ja osa pitkistä suortuvista valahti lakin alta esiin. Katsoin kasvoja, mittailin jokaista yksityiskohtaa, näin miten käsi laskeutui alas ja pitkät hoikat sormet ojentuivat valossa. Näin silmät selvästi ja miten kynttilän valo leikki niiden kirkkaudessa. Näin miten naururypyt tulivat esiin silmäkulmissa ja iloinen hymy nousi kasvoille paljastaen huulten takaa valkoisen hammasrivistön.

Se oli Hän.